Minä ja liippa

Mikrosementointikurssit käytynä. Minä ja liippa. Minä ja GoldenLiippa olisi jännittävämpi tarina. Tai Minä ja kultaisen liipan arvoitus. Tai The Liippa IV. Jos oikein kovasti osaisi liipata sopivan epätasaisesti, niin tulisi vaikkapa kokonaan liipattu vessa. Ehkä eineen liian putka. Olisi kovin ikävää tuntea syyllisyyttä jokaisesta kakasta.

Paljon helpompaa on liipata nestemäistä kangastapettia. Nestemäinen tapetti myydään muuten pussissa. Kuivana. (Tuli hetkeksi hieman huijattu olo.)

Tapetti, joka kannattaa sekoittaa käsin ja tuntuu kaurapuuron ja sammakonkudun yhdistelmältä, ei voi olla kuin hauskaa. Vaikka osa tapettimalleista muistuttaa pöllönoksennusta, olisi kullitettu silkkiseinä makuuhuoneeseen kiehtova ajatus. Ainakin kiehtovampi kuin nykyinen kukkatapetti, jonka kukat ovat melkein samanväriset kuin sen toisen tamperelaisen kiakkojoukkueen värit. Yäh.  

Jos vaikka kesälomarahoista.

Huomionarvoinen

Tänään kävelin töihin. En suinkaan kotoa, mutta bussipysäkiltä. Se ei ole huomionarvoista, koska niin tapahtuu joka päivä. Joka päivä en kuitenkaan huomaa kävelyssäni uusia piirteitä.

Suoritin siis toistuvia kävelyaskeleita tänään 11.5.2015 kello 07.47. Askeltaessa minusta tuntui, että kävelen jalat haarallaan kuin Luckyn Luke. Jouduin vaivihkaa ja erittäin huomaamattomasti tutkiskelemaan haaroväliäni kävelyn aikana. En havainnut mitään erityistä, eikä jalkovälissäni ollut näkyviä ylimääräisiä asioita. Kuten vaikkapa hevosta.

Siinä kolmen ja puolen minuutin kävelyn aikana tein melko varman diagnoosin. Minun sisäreiteni ovat laihtuneet. Jopa niin paljon, että ne eivät hinkaa ja hierrä tutusti toisiaan. Ne vain kevyesti sipaisevat toisiaan, mennessä ja tullessa. Runollisesti. Jalat ovat lähes irrallaan toisistaan.

En tiennyt, että laihdutuskuuri voi tällaistakin aiheuttaa.

Tai diagnoosini oli väärä.

Akin leija

Otsikko ei johdattele tekstiin.

Viikon päätteeksi istutin örttösiä ja siirtelin kukkia. Epäilen vahvasti, että siirtelin punapäivänkakkaraa. Löysin kaksi pikkiriikkistä akileijan alkua, jotka ovat hyvin suurella todennäköisyydellä ne siemenkokeilut, jotka viime vuonna päissäni hukkasin. Nakkasin alueelle myös siperianunikkoa. Rikkaruohoja repiessäni kiskaisin ilmeisesti ketoneilikkaa, jonka anteeksipyydellen sijoitin uudelleen. Timjami (onhan se timjami, onhan) näyttäisi talvehtineen ilman erityistoimenpiteitä. Lankesin orvokkipäkkiin, vaikka olen vannonut. Nyt voi vain jännittää, kuinka tässä käy.

Kätevänä emäntänä kreasin askartelumassasta kyltitkin. Käytin internatsionaalisti lontoota, koska yrtit ovat lyhyempiä lännessä. Sahasin räjähtäneistä lyhdyistä pohjan pois (hankala askare, en suosittele), jotta kolmen litran persikkapurkki lankaköynnöksineen voi taiteellisesti koristaa kaupunkimiljöötämme. Musta suhumaali loppui ennen aikojaan.

Kyllä sitä taas kelpaa kyyköttää ja ihailla kättensä jälkiä. Seisaaltaanhan ihailua ei voi suorittaa. 

Kuikara ja kauden ensimmäiset yöt

Epätodennäköisiä asioita tapahtuu. Muutaman puhelun jälkeen löysin pumppuun purkuvaraosan kympillä (!). Sain askarreltua kulmasohvasta suoran (!). Makasin suoralla sohvalla kokonaisen päivän olematta sairas. Tuijotin kaikki Huvilat ja huussit Ruutu Plussasta ja Puutarhamaanantait Areenasta.

Hiljennyin aikataulumuutostenkin jälkeen kahdeksi kokonaiseksi päiväksi. Oli kummalista olla pääosin puhumatta. Nukuin päiväunia, koska yöt olivat hermoja raastavan pelottavia sängyn vieressä olevasta kirveestä huolimatta. Kehittelin kymmenkunta uutta worst case scenariota ja niistä selviämistä (kirveen kanssa tahi ilman). Ratkaisemattomaksi jäi se, että uskaltaisinko lyödä ihmistä kirveellä, jos olisi tosi paikka ja henki kyseessä. Tai se, miten kirveellä voisi torjua tuliasehyökkäyksen. Tai meteoriitin. Nukuin varmuuden vuoksi vaatteet päällä, koska olisi noloa kuolla kylmyyteen, jos on selvinnyt hengissä murhamiesroistoryökäleen kynsistä.

Söin ensimmäisenä päivänä koko Pantteri-pussin. Askartelin kuikaran (ardeola arquata). Kaadoin lepikkoa käsisahalla (moottorisahan käyttökielto), raapotin ressulla (suom. suojapeite, pressu) risuja, harvensin lumipalloheisiä ja katkaisin haravan liian voimakkailla liikkeillä. 


Kyllä loma on ihmisen parasta aikaa.

Perinteisin menoin

Aurinko paistaa. On loma. Olen 200 gramman päässä tavoitteesta, ja nykyinen olomuotoni on 13,42% alkuperäistä vähemmän. Selvästi homma rules ok.

Vaan enpä tässä kirjoittelisi, ellei joku vituttaisi. Ei kai kekään nyt rupea pelkkää onnellisuuttaan ylöskirjaamaan.

Eilen pakkasin puhtaat, kirjavat lakanat, täkit ja lisävällyt. Ostin kaupasta ison kanapaketin, raejuustoa ja rahkaa. Porkkanoita ja mustikkakeittoa. (Hyvä on, myönnetään. Ostin myös pienen Pantteri-pussin.) Tungin autoon kameran, tietokoneen ja toppahousut. Rauhallisin mielin asennoiduin melkein kolmeen kokonaiseen päivään ylhäisessä yksinäisyydessä. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Vesipumpunperkele toimi ainakin kaksi minuuttia moitteetta. Liitokset pysyivät kuivina ja vesi juoksi hanasta kuin paremmallakin huvilalla. Kunnes. Pumpun suodattimen kansi särähti säpäleiksi ja silmänräpäyksessä pumpun alla olevassa kaukalossa oli kaksikymmentä litraa hileisen kylmää porakaivovettä. Siinä sitä sitten laapittiin Miehen kanssa ritirinnan. Muutamia kissanvittuja ja hevonperseitä. Laimeasti vain, tavan vuoksi. Ei nämä vesihässäkät yllätyksenä tule. Suurempi yllätys olisi, jos kaikki toimisi. Viime vuonna taisi käydä niin.

Olisi ylellistä, jos voisi laittaa rahaa ammattimaisesti rakennettuun vesijärjestelmään. Noin vain, laskematta ja pihistelemättä. 

Ruoho siellä jo vihersi. 

300 gramman pettymys

Pitäisi olla sellainen sääntö. Jos ihminen käy kolmesti viikossa lenkillä, pysyy kohtuullisen hyvin ruokavaliossa ja saavuttaa ennätyksiä, niin sitä ei pitäisi palkita 300 gramman painonnousuna.

Ennätyksiksi luen sen, että viimein hölkkäsin Lukonmäen ylös. (Lukonmäki on kilometrin matkalla noin 130 metrin nousu ts. pirummoine mäki.) Hymisin mielihyvää, vaikka tuo itseänikin epäilyttävä saavutus tapahtuikin aprillipäivänä ja vaikka mäen päällä podin pienoisen välikuoleman. Polviin nojaavan hapenottopaussin jälkeen juoksentelin vielä kuusi kilometriä. (Nyt puhutaan kuitenkin ihmisestä, jonka mielestä lenkkeily on aivan perseestä. En ole koskaan kokenut paikasta A paikkaan A juoksemista mitenkään hyödyllisenä.) Eilen lankuttelin personal bestin (5 minuuttia ja 35 sekuntia).

Teen mielikuvaharjoitteita, jotta huomenna palaan taas aisoihin. Ja ruokavalioon, joka ei sisällä suklaamoussella täytettyjä suklaamunia. Uuh.

Laihdutusmetodini on herättänyt paljon mielenkiintoa. (Susanna kysyi edellisessä blogipostauksessa.) Siksi haluankin jakaa tämän: olen löytänyt oikotien onneen! Käänteentekevän ruokavalion ja superdieetin!

Syön vähemmän kuin kulutan. 

Joo. Voi vehje. Teoriassa ärsyttävän yksinkertaista. Käytännössä laihdutus vaatii ainakin meikäläiseltä täyden huomion. Prinsiipit ovat kuitenkin selvät.

1) Annoskoko. Vaihdoin perheemme ruokalautaset pienempiin. (Mies luulee tätä edelleen laihdutuksen kannalta erityisen merkittäväksi asiaksi, mutta todellisuudessa vanhat lautaset olivat rumat.) Annoskoko on huomaamatta pienentynyt, lautasella pääosin värillistä ruokaa. 

2) Pureskelu. Kaksikymmentä puraisuakin on yllättävän paljon.

3) Kaloriat tutuiksi. Rekisteröidyin Kiloklubiin ja pidin pari viikkoa ruokapäiväkirjaa. Vanhastaan selkärangassa olevat Painonvartijoiden pistelaskujärjestelmät aktivoituivat. Muutaman viikon söin noin 1300 kcal päivässä, jatkoin noin 1500 kilokalorialla ja lisäsin liikuntoa. Fiilispohjalta määrä tuntui oikealta. Uunikasviksia, kanaa, kalaa, raejuustoa ja rahkaa kuluu hemmetisti. Rahkan kanssa mustikkakeittoa, raejuuston kanssa appelsiinia. Kaurapuuroa, marjoja, hedelmiä. Reissumiestä, kalaa ja juhlapäivinä Polaria. Salaattia. Naposteluun muutama kuivattu karpalo. Munaa ja avokaadoa. Banaania. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Tasaisesti koko päivä. (Paitsi lomalla. Paitsi kriisipäivinä. Paitsi pääsiäisenä. Kastemadon selkäranka.) 

4) Ei vertailua. Ei pidä verrata ruumiillista työtä tekevän miehen ja konttorissa istuvan naisen päivittäisiä ruokamääriä. Tulee paha mieli.

5) Vesi. Juomiseen on keskityttävä.

6) Vartti. Kummallista kyllä, vartissa mieliteko ehtii jo unohtua. 

7) Mielikuvitus. Jos kovasti mielikuvittelee, niin mustikkakeitossa killuvaa rahkaa voi luulla kermavaahdoksi. Raejuusto ja appelsiini on melkein kuin herkullinen jälkiruoka. Lidlin vähärasvainen kreikkalainen jogurtti (ja Texas Pete) salaatinkastikkeena sitoo sinkoilevat salaatinkappaleet lohdulliseksi muhjuksi.  


8) Herkkupäivä. Lauantaisin on ollut herkkupäivä, joka tarkoittaa yleensä ruiskuoreen tehtyä hampparia ja puolisen pussia Panttereita. Hurjaa!

9) Seuranta. Homman konkretisoimiseksi on Excel, viikottaiset punnitukset ja mittanauha. Mitään muutosta ei peilissä näy. Toisaalta 300 gramman pettymys suistaa junan radaltaan silmänräpäyksessä.

10) Kohtalotoverit työpaikan kahvipöydässä.

11) Kannustava puoliso. Pus.

12) Kotitreeniä. Askelkyykyillä vessaan, lankkua läskiohjelmia katsellessa ja punnerruksia mainostauoilla. Edes joskus.   

Tämän pitäisi olla elämäntapauudistus (Miehen mukaan), mutta en ole halunnut ajatella vielä niin pitkälle. Kunhan pääsisi edes seuraavaan punnitukseen kunnialla.

Hyvä, että tuli kirjoitettua. Ettei unohdu aamuksi.

Mistä tunnet sä...

... hemmetin hyvän päivän?

1) Aamupala syömättä. Siitä se sitten lähti.

2) Aamubussilla tietokoneen (ei siroa käsilaukkumallia), jatkojohtojen, tuplatiimitaulujen, paperinippujen ja käsveskan kanssa. Käsveskassa banaani, joka litistyi, kun istuin sen päälle.

3) Aamukahvi juomatta.

4) Kuusimiljoonaa tekemätöntä exceliä. Palaveriin aikaa puoli tuntia.

5) Kahden ja puolen tunnin palaveri, edelleen viisimiljoonaa tekemätöntä exceliä. Kaksi minuuttia myöhässä, koska palasin hakemaan hiiren. Koska tunnen itseni vajaaksi ilman hiirtä. Koska kosketuslevyt ovat perseestä.

7) Kolmisen tuntia myöhästynyt lounas. Lounaaksi ruisleipä ja raejuustoa. Nam nam.

8) Ylitöitä. Maksuttomia luonnollisesti.

9) Oikaisu bussipysäkille kuralillinkipolun kautta. Vaaleat mokkakengät.

10) Avaimet kotona. Lapsi kaverilla, vastaa kahdennellatoista soittokerralla. Lapsen avaimet kotona. Mies yövuorossa. Ei autoa. Mies vastaa viidennellätoista soittokerralla. Ei autoa. Nälkäkuolema. Ei autoa.

11) Huumorintaju täysin menetetty.

12) Päivän päätteeksi koiralla jäi kakka ja neljä koivunriippaa perskarvoihin. 

Mutta.

Minulla oli päälläni tavoitefarkut (tähän ainakin kolme huutomerkkiä!!!) ja 7 vuotta sitten ostettu lyhythihainen jakku, jonka hihoihin minulla on ollut liian suuret kainalot. Ulsterina iki-ihana Desigual, johon minulla on ollut liian suuret hauikset / ojentajat / olkaluut ja liian suuret tissit / kylkiluut / keuhkopussit.

Ma luulen, että jotain on tapahtunut, vaikka peilistä katsoo edelleen aivan sama tyyppi. Onneksi on Excel!



Tänään rentoilen farkuissa. Entisissä skinny fiteissä, nykyisissä boyfriendeissä. Voi jukupätkä!

Vaihtelevaa

Silmissä tuntuu hymy, jos ei ajatele mitään, mutta uupuneet luomet puolittavat näkökentän, eikä aurinko pääse sieluun asti. On yksinäinen olo.

Järjetöntä. Talopahanen ja postimerkin kokoinen piha kuivalla maalla. Ei siitä pitäisi ilostua. Se on aivan liian vähän. Pitäisi olla suurempaa, uudempaa, kauniimpaa, kunnallisteknisempää, rantaa ja parempi palkka. Nolottaa melkein.

Enkä minä oikeastaan ole edes kiintynyt juuri tähän. Olen kiintynyt ajatukseen. Minulla on edes jotain. Tavasta tulee uskonto.

Kevät tekee tämän. Valo on liian paljastava. Hämärässä on turvassa. Mutta makkaran vaihdoin raejuustoon suoraan purkista. Lusikka oli niin kylmä, että ensimmäinen lusikallinen jäätyi kieleen.

Lumi kantoi.

Ei tee edes mieli

Heräsin viime yönä 02.51. On äärimmäisen mahtavaa huomata, että kello ei soitakaan kolmen minuutin päästä. Aamubussi ei ole ollut tällä viikolla kuin muutaman minuutin myöhässä, kaksi oravaa selvisi huikean vaarallisesta tienylityksestä. Olen saanut melkein joka aamu ikkunapaikan. Kakka on luistavaa ja elämä mallillaan, ylityötunteja ropisee.

Olen laihtunut (tai olin ainakin viime lauantaina), mutta nyttemmin unohtanut, mikä siinä oli kivaa. Minusta ei tunnu laihalta, vaikka olenkin saavuttanut BMI:n mukaisen normaalipainon. En ole käynyt lenkillä kahteen viikkoon, koska flunssa, hengen pihinät ja korvatulehdus. Mies lenkkeilee ja käy salilla, kiskoo rahkaa ja pieniä ruoka-annoksia. Ihmettelee, kun ei tee mieli karkkia. TODELLA ärsyttävää. TODELLA ärsyttävää ärsyyntyä moisesta. Kävin kostoksi kourakohmelolla vaatehuoneessa erittäin-salaisella-karkkisäkillä. Kolme kertaa. Jouluiset Geisha-konvehdit olivat  harmaantuneet. "Ei kyllä tee edes mieli karkkia..." Voi vehje, eipä. Saatan kärsiä tietämättäni ahmimishäiriöstä. Tulisipa Chris Powell pelastamaan.

Vakaa aikomukseni on päästä töllille viikonloppuna. Haluan kokea kuplivaa riemua (kuoharista), vaikka laihiksella ei kai saa edes paistaa sähkögrillimakkaraa. 

Voisin syödä hevosen. Ja kilon Panttereita.

Bussianalyysi

Aamubussissa on aikaa ajatella. Vaikka hiilidioksidina haihtuneita kiloja on vasta viisi (tarkemmin ottaen 5 kiloa ja 200 grammaa, mutta enhän minä näitä niin seuraa), olen havainnut hämmentäviä muutoksia. Tänä aamuna tein oikein syväanalyysin.

1) Istuessa mahamakkara ei enää taitu vyötärönauhan päälle. Maha tuntuu istuessa melkein suoralta. Pystyn vetämään vatsaa sisään niin, että maha ei kosketa housuja. Hyvin jännittävää.

2) Pienimmissäkin rintaliiveissä voi hengittää ilman, että kylkiluut murskautuvat. Tämä helpottaa aamuisia alusvaatelaatikon tongintoja.

3) Kaula tuntuu ohuemmalta, eikä peruspositiivisessa leuka rintaan -asennossa tule kaksoisleuan aiheuttamaa happivajetta. Pystyn siis paremmin ottamaan vastaan uusia pettymyksiä.

4) Isojen kuoppien jälkeen palaudun nopeammin. Hyytelömäinen tärinä mm. leuan alla jatkuu ehkä useamman sadasosasekunnin vähemmän.

Kirjattakoon myös, että kerran lenkillä tunsin forestgumpmaista juoksufiilistä. Minä vain juoksin. Kunnes lopetin. Toisella kerralla lenkin jälkeen havaitsin selässäni aidon, koko selän mittaisen hikiläikän.