Matkalla

Juna on tarkkailijan unelma. Aamulla nainen kirjoitti pitkää sähköpostia. Suu mutristui, rentoutui ja mutristui uudelleen. Hän puri poskeaan. Huulet kiristyivät viivaksi ja silmien räpäytykset kestivät liian kauan. Sitten hän ryhdistäytyi, alkoi nakuttamaan voimallisesti, nyökkäili tekstilleen hyväksyvästi. Selittäen kärsivällisesti, pää hieman vinossa. Välillä hän etsi sanoja käytävän pilkullisesta lattiasta. Siellä ne näyttävät olevan. Vastaukset. Hän keskusteli vastaanottajan kanssa. Ja minä sain tarkkailla äänettömästi. Asia oli selvästi vaikea.

Joku söi kananmunaleipää. Kananmunaleivät junassa pitäisi kieltää. Ne haisevat pahemmalta kuin vessa. Ja vessassahan ei käydä.

Nyt edessäni istuu kahdeksan voimakkaasti humaltunutta miestä. Pullo kiertää. Toinenkin. Ovat matkalla Vaasaan. En pysty lukemaan englanninkielistä kirjaa, kun tahtomattani kuuntelen ruotsia. Osa puhuu selvästi vaasaa, mutta osa puhuu ruotsia voimakkaasti murtaen, ainakin minun korvaani.

Onneksi minulla on näytönsuoja. Saan olla tarkkailun ulkopuolella. Ainakin kuvittelen niin. Huomaan itsekin etsiväni vastauksia käytävältä, niitä on siellä paljon. Vierustoverini saa WhatsAppilla sydänviestejä.

Olen taas yhden päivän enemmän ylempi minä. Lähipäivät ovat sielunhoitoa. Ihana jakaa ajatuksiaan samanmielisten kanssa. Lasillinen viiniä koulunpäivän jälkeen on aina hyvä idea.

Kuolen nälkään, Olisipa pitsaa.

Tavoite

Edellisessä postauksessa yhdeksän kuukautta sitten lupasin palata kylppäriremppaan. Mutta. No. Lyhyesti. Meillä tuli urakoitsijan kanssa vähän erimielisyyksiä loppulaskusta ja remontin kestosta. Urakoitsija väitti ilmekään värähtämättä, että remontti viivästyi kaksi viikkoa. Viimeisiä asennuksia he kuitenkin tekivät, kun remontti oli viettämässä puolivuotissynttäreitään. Ja kehtasivat kaikesta sähläämisestään laskuttaa muutaman tonnin ylimääräistä, ihan vain hyvän tahdon eleenä. Kun pelkkä ajatus saa vieläkin vapisemaan raivosta, niin lienee parempi olla ajattelematta. Enitenhän tässä vituttaa se, että sitä kuvitteli olevansa fiksu kuluttaja ja luottaa suureen. Sitä halusi niin kovasti, että olisi tehnyt hyvän valinnan. Ja edelleen, tämäkin pieni muistelo aiheutti akuutin touretten. Ja kun en osannut kauniisti tai rakentavasti aiheesta kirjoittaa, niin olen ollut kirjoittamatta lainkaan. Pitäkää tunkkinne.

Kylppäri sinänsä on ihan kiva. Uusi pyykinpesukone on aika ihku ja suihkusta tulee lämmintä vettä. 

Sitten päivän muihin aiheisiin.

Olen ollut työn ohella opiskelija nyt vuoden ja viisi päivää. Olen tahkonnut 55 opintopistettä. Hyvä minä. Vaikka en asettanut itselleni tavoitteita koulun suhteen, huomaan olevani ällöttävä hikari. Vain erinomainen on kyllin hyvä. Lievästi sairasta, mutta hivelee sisintä. Haaveilen opintovapaasta, koska olen joko vähän väsynyt tai kyllästynyt työhöni tai pelkästään laiskamato. Opiskelun lähipäivien ja arjen työpäivien välinen kuilu on järisyttävä. Toisaalla syleillään maailmoja pitkällä tulevaisuudessa ja toisaalla taistellaan viime vuosituhannen byrokratiaa vastaan, toki hyvän asian puolesta. Nuo järistykset ovat syöneet voimiani ja aiheuttaneet jälkijäristyksinä armotonta tympääntymistä nykyisiin työtehtäviin. Tilanne on siis huolestuttava. Samanaikaisesti olen havahtunut siihen, että en ole visioinut elämääni. En ole backcastännyt ja luonut roadmappia. Olen vain ajelehtinut. Olen nähnyt vierestä, kuinka ihmiset todella määrätietoisesti johtavat elämäänsä kohti jotain. Mitä minulta on jäänyt ymmärtämättä? Minun pitäisi ottaa voima-asento ja ryhdistäytyä. (Joo, joo, ihan kohta.)

Onko tämä nyt se neljänkympin kriisi?

Tänään kuulin kahden nuorehkon lääkärisihmisen keskustelevan tavoitteista. Toinen sanoi tavoitteeksensa löytää vielä joskus tuberkuloosin kohdusta. Toinen nyökkäili hyväksyvästi. Minä mietin vain, että mitä helvettiä!??!! Onko se edes mahdollista? Toisaalta, jos olisin sanonut, että minun tavoitteeni on olla kaunis, laiha ja menestyvä, he olisivat kenties reagoineet samalla tavalla.

Taas huomaan myös sen, että kirjoittamattomuus syö ihmisen elävältä. Eeppisten esseiden kirjoittaminen ei korvaa kirjaimien viihdekäytön tuomaa hyvää oloa.

Ystävällisin terveisin

Eiku eihän näitä näin lopeteta.

Moro!

Koululainen

Olen nyt virallisesti saanut opiskelija-statuksen. Voin ruokailla opiskelijahintaan ja ostaa junalippuja alennettuina. En ole virallisesti tajunnut, mihin olen itseni saattanut. Minut on peloteltu työmäärällä ja opiskelun raskaudella. On kehotettu miettimään opintovapaata ja rohkaistu heittäytymään opinahjon hankkeisiin ja tapahtumiin. Tajuan jälkijättöisesti, että minulla on käsillä melkoinen mahdollisuus. Mutta sittenkin vähän toppuuttelen. Rauhassa nyt. Ei hötkyillä. Kolmantena kouluaamuna jouduin myös ilmoittamaan, että ei, minulla ei ole vielä opinnäytetyön aihetta. (En kehdannut sanoa, että eipä käynyt mielessäkään, että se olisi pitänyt jo keksiä. Luulin, että tulen ensin oppimaan. Olinpa minä hölmö.)

Olen ollut kauhuissani, kuinka ihmiset ovat brändänneet itsensä, osaavat pitää hissipuheita osaamisestaan, ovat tietoisia kaikista yhteiskunnallisista asioista ja tietävät nimeltä liudan tulevaisuudentutkijoita. Minä mietin edelleen kuka olen, miksi toimin kuten toimin, mitä saan aikaiseksi. En ole ollut kiinnostunut, miten lohkoketjuteknologia mullistaa koko maailmantalouden. En ole ollut huolissani siitä, että robotiikka vie työpaikkani.

Olen elänyt tynnyrissä. Olen ollut arjen sankari, joka on onnellinen, kun saa lukea hyvää romaania peiton alla. En kuitenkaan suostu tekemään asioista vaikeampia kuin ne ovat. Mutta lupaan laajentaa tajuntaani.

Jos ei muuten, niin kunnon kännillä. Kunhan maksa-arvot laskevat.