maanantai 24. helmikuuta 2014

Malja


Muistikortilla ei ole ollut ruuhkaa pitkään aikaan. Näpertelyrintamalla on tylsistys maksimus,  matkailu tapahtuu liikennelaitoksen työmatkakortilla ja keittelen epähuomiossa koirannappuloista kahvia. Neljästi olen jo ladannut Moccamasterin erinomaisilla Acana Wild Prairie -nappuloilla. Mmmm.

Olympiahuumassa tein kalleimman yksittäisen kirppariostokseni monen vuoden pähkäilyn jälkeen. Tämä Olympiamalja maksoi 38 euroa ja yritän vakuutella itselleni, että se on sen arvoinen. Ihminen tarvitsee jalallisia tarjoiluastioita.

Ostin kukkamultaakin. Siis sitä sellaista, jota käytetään jossain kummallisessa mullanvaihtohommassa. Hieman järkyttyneenä joudun nimittäin toteamaan, että yksi viherkasvi on pyhän hengen voimalla selvinnyt elossa yli vuoden. En taida kuitenkaan uskaltaa uhmata kohtaloa ja vaihtaa multia vanhalla kuulla.

Lauantaina juhlistimme parisuhdetta. Mies on ollut elämässäni kauemmin kuin elin lapsuutta ja nuoruutta ilman häntä. Olikos tuo nyt tarpeeksi vaikeasti sanottu?  


lauantai 15. helmikuuta 2014

Hetkessä

Aamupäivällä kirjoitin:

"Vuodessa olen tottunut siihen, että minun ei tarvitse puolivuosittain tai lukukausittain jännittää saanko eteeni uuden työsopimuksen. Työ on jatkuvaa, myös paperilla. Olen töissä, kunnes toisin sanotaan. Jatkuvuus, edes näennäinen, luo turvallisuutta. Olen osa yhteisöä. Kuin töihin menisin.

Tunnen vastuuta ja ylpeyttä meistä. Tässä yhteisössä jokainen on arvokas. Ihmisarvoakaan ei mitata organisaatiokaaviossa esitetyn paikan perusteella.

Pitkä johdatus ystävänpäivän tunnelmaan.

Työpaikan perjantaihilpeys ja sydämellinen aamupäivä loppui kuin seinään. Miehet valahtivat harmaiksi, värittömiksi. Tyhjät, seiniä tuijottavat katseet. Itkijänaiset rutistuneet käsipaperit käsissään. Suru-uutinen. Noin vain. Yksi meistä poissa, lopullisesti. Yritän ymmärtää. Yritän käsittää. Kuollut?

Ei näin voi käydä. Ei. Minua oksettaa. En edes halua ajatella eteenpäin.

Miten tämä koskettaa minua näin voimakkaasti? Hengästyttää."

Teksti on odotellut ruudulla koko päivän. Voiko tällaista kirjoittaa. Voiko tällaista julkaista. En tiedä, ei näille ole toimintatapaohjeita. On kuitenkin tämä hetki. Hetki, joka pysäyttää. Jotain haluan kirjoittaa, koska maailma on nyt eri.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Läks


Sinne meni. Veli. Chileen. Ilman vaihtohousuja neljien kenkien kanssa. Hikkoo*) hirvittää, hikko on ylpeä, hikko tirautti vähän. Kunpa saisin istutettua enkelin olallesi.

*) Sisko. Silloin, kun Veli ei vielä osannut sanoa sisko.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Löörtaaki



Niin on peikee ja ruskeeta notta. Ripaus ylipitkää tassukarvaa. 

Olen vetänyt ripauksen hernettä nenään. Ripaus-sanalle voisi langettaa määräaikaisen blogistaniastapoistorangaistuksen. Kun olemme päässeet eroon ripauksesta punaista, niin olisiko ilmassa jo ripaus kevättä?

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...