Meillä oli viikko sitten kahdeksan hengen kemut. Kuuden ruokalajin päivä. Emme sylkeneet lasiinkaan.
Erilaisia laseja olisi ollut kullekin ruokailijalle noin miljoona, eikä lasikasa kunkin paikalla olisi ollut kiva. Laseista tuli center piece, pöydän keskeltä sai napata oikean lasin
(vääräkin kävi) juoman vaihtuessa. Lasien sekametelisoppa oli vain hauskaa. Ainakin minun mielestäni.
(Kiitos vielä, Minna, tuolien ja lisäastioiden lainasta!)
Huikea ilta, liian harvoin tulee järjestettyä aikaa vain olla ja viettää aikaa porukalla. Ilman lapsia.
Arki kulkee omaa tahtiaan, peruskauraa. Onnen hetkiä samettiruusuista, sienireissuista, reippaasti ajavasta bussikuskista, työkavereista, auringonkukkapellosta, hikisen lapsen innostuneesta lörpöttelystä, pienistä hetkistä. Niin ja Miehestä. Hermoromahduksia riittämättömästä ajasta, bussista myöhästymisestä, ylipitkistä perjantaipäivistä, pyykkivuorista, lattialle tippuneesta suodatinpussista, jatkuvasti irtoavasta imurinsuulakkeesta, kokonaisen metsän mukanaan kuljettavasta koirasta.
Blogiin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta, turhalta löpinältä. Aloitan, päädyn "ketä kiinnostaa" -ajatukseen ja poistan tekstin. On se sellainen kausi. Sain pinnistettyä edes jotain. Viikon vanhaa tarinaa. Hoh.