tiistai 25. marraskuuta 2014

Pistacia vera picea abies


Otsikoin hakukoneystävällisesti. Moni saattaa kaivata jouluaskarteluihin ideaa juuri pistacia vera picea abieksen muodossa. Luin wikipediasta, että mantelipistaasi elää luonnonvaraisena Turkmenistanissa. Olisin voinut vannoa, että Turkmenistan on olemassa vain Aku Ankassa tai Leevin musiikkikappaleessa. Onneksi Muikkusella ei ole vielä maantietoa.

Suomennettuna kyseessä on luonnollisesti roskiinjoutavistapistaasipähkinöidenkuoristapaskarreltu kuusi eli vuoden ensimmäinen joulukoriste. 

Tarvikkeet: pistaasipähkinöitä, kuumaliimaa ja styrox-kartio.

Kuorien esikäsittely kuten kukissa. Pieni kuusi valmistuu käden käänteessä, isommassa ehtii jo kyllästyä. 

Pakkohan se on vielä suhuttaa valkoisella. En pääse ajatuksesta, että naturellina kuoret näyttävät tupakoineen vainajan kynsiltä.  

maanantai 24. marraskuuta 2014

Laskin aivan itse


Voisi ihan hyvin mököttää. Vaikka lumettomuutta ja yleistä tuskaa. Vaan ei huvita. Itken mielummin Trinnyn ja Susannahin aikaansaamia muuttumisia. Että ne ihmiset on on-nel-li-si-a! (Ja nyt välihuomautus lontooksi: Trinny & Susannah, I know you're reading this, so could you do me too, pwetty pwease.) Vauhkoonnuin alumiiniohjelmasta. Olen käyttänyt ainakin kuukauden jokaisena arkiaamuna deodoranttia, jossa on alumiinia JA olin epähuomiossa lähdössä töihin lauantaina. Voiko näillä toisistaan etäisillä tapauksilla olla selvä yhteys? Kolmannen asteen vähintään.

Ajeltiin sunnuntaina romantillisesti töllille asentamaan elektronisia kissoja ja biokillittämään nurkat. Minun teki niin mieli silitellä pientä mökkiäni. Puhuin sille vähän koiranpentukieltäkin. Ajatella, että neljän kuukauden päästä on taas mökkikausi aluillaan. Ja koska kahden kuukauden päästä vedän havaijipaidan päälleni ellei Pico del Teide päätä purkautua, niin jäljelle jää oikeastaan vain kaksi kuukautta. Ja koska tammikuussa alkaa kevät ja kevätkuukaudet kuluu nopeammin kuin syyskuukaudet (alamäki, ymmärrättehän), niin mökkikausi on käytännöllisesti katsoen ihan käsillä jo. 

Kuvitukseksi kaksi kuvaa, vaikka vain siksi, että lukijamäärä on kasvanut kuvattomien postausten myötä.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Aijettä! Maanantai!

Hyvänen aika. Taas maanantai. Hieno päivä tuo maanantai, kertakaikkiaan. Upea, täysi viikko edessä.

Lapsi soitti itkuisen hätääntyneenä. Otin hätäkeskusasenteen ja pyysin lasta ilmoittamaan sijaintinsa ja hädän laadun selvästi. "Yläpuistossa. Mutta äiti, et kai suutu, kummää kiroilin?" Lähimetsän sotaleikin säännöissä on sovittu, että kuolettavasta nuolesta pitää mennä maahan makaamaan 15 sekunniksi. Lapsi oli kuollut leikkikuollut ja heittäytynyt maahan, suoraan norsun kokoiseen koiran kakkaan.

Viisas lapseni oli korostanut tilanteen laatua sanomalla "paska". Repesin avoimesti hervottomaan nauruun ja annoin synninpäästön. Lapsi siinä sitten hieman hämillään, takki yltäpäältä paskassa. Natsimutsi yllättää.

Nyt mietin, että voinko kirjoittaa "lapsi oli kuollut". Aiheuttaako tuollaisen kirjoittaminen huonoa karmaa? Että jos kirjoittaa, niin myöhemmin käy niin. Nurinkurinen aarrekartta? Korjaan varmuuden vuoksi. Varmuuden vuoksi räin myös kaikkien olkien yli moneen kertaan, kun supikoira juoksi tien yli. Supikoira on kuitenkin melkein kissan muotoinen ja melkein musta.

Tryffeli-koiran maha murisee. Typerä piski kävi biojätepussilla, eikä muistanut ahmiessaan, että tyypillä menee nenä ruvelle viljatuotteista. Mitäköhän sitä koira miettii, kun löytää kuivettuneita leipiä ja viimeisen myyntipäivän nähnyttä balkaninmakkaraa.

Miehellä on joku nostalgiakausi. Tekee balkaninmakkarahamppareita paahtoleivästä (lapsenakin oli) ja haaveilee digitaalipianosta (kunnei lapsenakaan ollu). Kohta meillä varmaan syödään maksaa kermakastikkeessa ja hemapa-risottoa.

Otin kuvia osittain maalatusta seinästä, mutta ne olivat rumia.



tiistai 4. marraskuuta 2014

Saako reklamoida?

Kuvittelen olevani lyhythiuksinen. Viime yönä heräsin siihen, etten voinut liikuttaa päätäni ilman käsittämätöntä tukistusta. Pelottava kokemus. Tarkempi tutkiskelu selvensi tilanteen. Hiukseni olivat liimautuneet kainaloon. Kainalo kiinni, tukka välissä. See the pattern? Hiusmallini lienee hitusen ylikasvanut. Joutunen korjaamaan sisäistä omakuvaani. Saattaisi olla järkevää jopa päivittää Facebook-profiilikin. Löytäisin itseni? Voimautuisin vähintään.

Minulla piti olla vielä viisi viikkoa aikaa hukata toinenkin puolisko vanhasta sohvasta ja maalata seinät. Vaan uusi sohvapa kiikutettiin eilen torppaan. Olen järkyttynyt. VIISI viikkoa etukäteen. Saako liian nopeasta toimituksesta reklamoida? Miten muka minä nyt maalaan, kun kämppä on täynnä sohvaa? Mitähäh?

Kävin UFF:n tasarahapäivillä. Kahdeksan täysin sopivaa ja kivaa vaatetta kahdella kympillä. Ihminen on taas kovin onnellinen.

Ei vieläkään kuvituskuvia. Onko se väärin?

maanantai 27. lokakuuta 2014

Tähtihetkiä

Kolmiolääke sai riittää. Hyvältä tuntuu, otettu lääke auttoi Paavoakin.

Tämän kunniaksi hankin perjantaina elämäni toiseksi hirveimmäin krapulan. Hyvä minä, näin sitä tervehenkisesti palkitaan itse itseään. Ylitsevuotavasta (mutta vain suoraan pönttöön) palkitsemisesta seurasi se, että lauantain kirpparireissu siirtyi lyhennettynä sunnuntaille. Ei tuloksia. En löytänyt tuolia. Sitä sellaista käpertyvän kaunista, syleilevän nautinnollista nojatuolia. Etsivä ei löydä. Täten ilmoitan kaikille Suomen nojatuoleille, että olen lopettanut etsinnän. Suhtaudun avoimesti tulevaisuuteen. Tukka auki otan vastaan kaiken mitä kirpparijumalat tahtovat minulle tarjota, täysin ilman ennakkohekumointia. En kolua. Törmään, jos niin on tarkoitettu.

Tänä aamuna en muistanut, että olin perjantain restauroinnissa käyttänyt mustan luomivärin levitykseen sitä pientä sivellintä, jolla arkiaamuina peitän ihon pienet virheet.

Löysin täydellisen työpaikan, väsäsin kieli keskellä suuta hakemuksen, oikein Internet-sivut ja kaikki. Hakemusta avaamatta minulle ilmoitettiin, että kiitos mielenkiinnosta ja blaa blaa. Maailma on väärin.

Kuka niitä kuvituskuviakaan jaksaa.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Kolmiolääke

Lievästi ylipainoinen keski-ikäinen nainen. Nainen luullut ripsivärin levinneen silmäpusseihin. Ei lähtenyt meikinpoistoaineella, saattaa olla voimakkaasti mustat silmänalukset (vrt. Garnier). Vaiva jatkunut pari viikkoa.

Nainen tuntenut lievää selkä- ja kainalokipua. Maininnut jopa lääkärille. Otetaan kainalon ultra ja tulehduskipulääkekuuri. Todettu kainalo tyhjäksi. Nauttinut kuurista kahdeksan päivää ja selkä kipeytynyt nyt ihan oikeasti. Popsitaan lihasrelaksantteja. Meikataan alukset (myös venäläiset sukellusveneet) piiloon, suositellaan vedenkestävää ripsiväriä.

Nainen todennut Sirdaludin vinkeäksi lääkkeeksi. Jumalattomasti janottava. Lääke ilmeisesti rentouttanut liiaksi keskivartalon, koska tiedusteltu raskauden edistymistä.

Em. tapauksista huolimatta nainen positiivisella mielellä. Syksy on pimeä (vähentää näkyviä ryppyjä 85 %), uni tulee pyytämättä, lauantaina tiedossa kirpparikierros. Uusi sohva tilattu, koska edellinen luovutettu Veljelle uloskantohintaan. Mies jälleen järkyttynyt sohvan äkillisestä katoamisesta. Lohdutukseksi jätetty pala vanhaa sohvaa seuraavaksi kahdeksaksi viikoksi. 


lauantai 18. lokakuuta 2014

Kauden viimeinen



Aamulla oli 8 astetta pakkasta, illalla puoli kuusi satoi lunta. Koko päivä pihatöitä. Kylmä kävi kurkkuun ja ääni lähti. Paita kastui hiestä ja kähisin käsisahan kanssa. Hästäkkini sai täytettä ja näyttää jo melkein tanskalaiselta maajussilta. Valmisruoka sanoi bling. Haista Hans. Vain elämä puskuroi hermostumiseen asti.

Valossa tämä on nautinto. Pimeä on todellakin pimeä. Kelatkaa, nää ihmiset asuu täällä. Ei olisi minusta tähän. Kyllä ihmisen pitää tietää, onko sillä silmät auki vai kiinni. Siinä menee raja. 

Kesässä tapahtui. Tuli kesäkeittiön kuoret, kellari kuoriutui törkystä, mestat siistyityi taas vähän. Ulkoeteisen valokateikkunat vaihtuivat lasiin. Uloin ovi sai haan, tuntuu paljon turvallisemmalta. Jätelava-asia ei ole edennyt ja sekös harmittelloo. Josko taas ensi kesänä. Ensi kesänä on taas ihan pakko.

Vaan kuinkahan sitä taas koko talven. Ehkä vastamelukuulokkeet, silmälaput ja kuntosali ajaisivat saman asian.


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Influessavirus B

Tänään satoi lunta, vaikka kello ei ollut kuusi. Sairastin viikon kaksi ensimmäistä päivää budjettiflunssaa (äkillinen stressitason lasku työn valmistumisen jälkeen). Näin kuumia unia piirakoista, painajaisia #VIITTAU!ksista. Tänä iltana olen huomannut, että läppärin pilkku ja bee toimivat epäluotettavasti. Ymmärtääkö kotikoneeni tuskani ja yrittää parhaansa mukaan parantaa minut?

Olohuone on aivan remonttihulluuden partaalla. Hetkenä minä hyvänsä hipsin maalikauppaan. Voiko ihmisellä olla vihreät seinät. Olo on vihreä. Räkävihreä. Maanläheinen.

Ihmisellä on ainakin vapisuttava tarve päästä töllille. Syyskausi on mennyt ihan hukille ja ketuille, mutta kahden päivän ylityövapaa on peruttu, koska sairasloma. Eri reilua.

Kuvituskuvina pari diy-ideaa tyky-retkeltä.


Varovasti pieniä ajatuksia. Että pääsisi taas blogivireeseen. Elämä on ollut jotenkin vajaata.  

lauantai 27. syyskuuta 2014

Aihetta juhlaan


Olipa tuossa syyskuun puolessa välissä bileet. Kahdeksankymmentävuotissyntymäpäivät. Avioliitossa nimittäin sain kaupan päälle aivan törkeän ihanan mummun, jolle yön pimeinä tunteina leipastiin pari kakkua (ei se ole kakku eikä mikään, jota ei yöllä leivottaisi). Tarkalleen ottaen seitsemän. Lähti meikäläisen menusuunnittelu vähän lapasesta. Vaan olipa siinä taas hetkittäin laakeri jumissa, kun irtopohjavuokien reunoja jesarilla teippailtiin. Hyytelösokerikin tuli testattua ensi kertaa, ja se, että Ikean minigrip-tyyppiset pussit eivät kestä pursotuksen painetta. Vaan mitäpä noista, hyvältähän nuo kuvissa näyttävät, eikä minulle ole tullut ainuttakaan ilmoitusta ruokamyrkytyksistä. Sankarin muikea ilme korvasi kyllä vaivan moninkertaisesti.

Älykkäin veto oli ruokapalkata Veli tilaisuuteen viralliseksi valokuvaajaksi. Tuli kerrankin juhlat dokumentoitua.

Kuvat siis veljeni, veli omani ja mummo omittu. Mummu. Pumpulin plikka. 80-vuotias, jota on vaikea ajatella kasikymppiseksi.

Oli muuten blog archiven toiset 80-vuotisjuhlat. Jotenkin hassua. Viimeksi kirjoitin, etten usko eläväni niin pitkään. Mutta pakkohan se on. Pääsis eläkkeelle.







tiistai 2. syyskuuta 2014

Voiko mäyräkoiran luontoon päästää


Hopsansaa. Pitää vissiin bloggailla, jos on blogi.

Tölliyöpymisissä saattaa olla meneillään huippuvuosi, vaikka enemmänkin tahtoisin. Kun mikään ei riitä. Aamukahvia rappusella. Paskaisia housuja ja sitä, että voi singahdella projektista toiseen. Sirpa-biisi aiheuttaa perheessä tahatonta nykimistä poskilihaksissa, vaikka eihän siinä oikeasti ole mitään hauskaa, jos catepillar töllin maahan löisi.

Kesäloman jälkeisten viikonloppujen kuva-anti on olematonta. Tietokone on pysynyt kassissaan ja kamera roikkunut toimettomana uudessa naulakossaan. Kesäkeittiöllä on kuoret, enää puuttuu se keittiö.

Loman jälkeen olin niin rentoutunut, että aamubussin tärinä pisti posket ja kaksoisleuan värisemään ikävästi. Ei kiristele, vaikka päivittäin saa näpyttää taulukkolaskentaa niin, että järki lähtee. Järkeä voi aina palautella mussuttamalla vuorotellen suolaista ja makeaa. Huvittamme itseämme imitoimalla Juttaa ja Bullia. Olisi siinä ruokavaliossa ihmettelemistä.  

Kätkäläinen on saanut pienimuotoisia kohtauksia metsässä, ja pari kuivurillista on jo herkkutattia jemmattuna pahan päivän varalle. Ja sienethän on varsin terveellisiä. Ainakin kolmen juuston kanssa pizzan päällä. Maan antimia täällä syödään. Nyt vain sadetta lisää, kiitos. Ja koripalloa! Sus!

Ja hei Arttu, mäyräkoira nauttii ainakin teiskolaisesta luonnosta kovastikin. 

tiistai 5. elokuuta 2014

Ylimaallinen

Kesälomakohteenamme olleessa kyläpahasessa oli myös herttainen pieni maalaiskirkko. Sisäänpääsymaksu jumalaiset 19,30 € / aikuinen. Hiljainen pyhä laulanta peittyi tauottomaan rakennusmeluun. Hämmentävä äänimaisema. Näköaistimet eivät pystyneet ottamaan kaikkea vastaan. Sitä kaikkea on jotenkin kovin paljon.

Niin. Se Sagrada Familia. Mosaiikistit duunaavat rypäleitä huppu himmeänä.


PS. Kaikista kirkoista edelleen vain Tibidabon Sagrat Cor -kirkko saa minut harkitsemaan käännännäisyyttä. Jos pelkästään ovesta sisään astuminen itkettää, niin silloin on pakko olla lähempänä jumalaa. Halleluja.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...