Hetkessä

Aamupäivällä kirjoitin:

"Vuodessa olen tottunut siihen, että minun ei tarvitse puolivuosittain tai lukukausittain jännittää saanko eteeni uuden työsopimuksen. Työ on jatkuvaa, myös paperilla. Olen töissä, kunnes toisin sanotaan. Jatkuvuus, edes näennäinen, luo turvallisuutta. Olen osa yhteisöä. Kuin töihin menisin.

Tunnen vastuuta ja ylpeyttä meistä. Tässä yhteisössä jokainen on arvokas. Ihmisarvoakaan ei mitata organisaatiokaaviossa esitetyn paikan perusteella.

Pitkä johdatus ystävänpäivän tunnelmaan.

Työpaikan perjantaihilpeys ja sydämellinen aamupäivä loppui kuin seinään. Miehet valahtivat harmaiksi, värittömiksi. Tyhjät, seiniä tuijottavat katseet. Itkijänaiset rutistuneet käsipaperit käsissään. Suru-uutinen. Noin vain. Yksi meistä poissa, lopullisesti. Yritän ymmärtää. Yritän käsittää. Kuollut?

Ei näin voi käydä. Ei. Minua oksettaa. En edes halua ajatella eteenpäin.

Miten tämä koskettaa minua näin voimakkaasti? Hengästyttää."

Teksti on odotellut ruudulla koko päivän. Voiko tällaista kirjoittaa. Voiko tällaista julkaista. En tiedä, ei näille ole toimintatapaohjeita. On kuitenkin tämä hetki. Hetki, joka pysäyttää. Jotain haluan kirjoittaa, koska maailma on nyt eri.