Olen nyt virallisesti saanut opiskelija-statuksen. Voin ruokailla opiskelijahintaan ja ostaa junalippuja alennettuina. En ole virallisesti tajunnut, mihin olen itseni saattanut. Minut on peloteltu työmäärällä ja opiskelun raskaudella. On kehotettu miettimään opintovapaata ja rohkaistu heittäytymään opinahjon hankkeisiin ja tapahtumiin. Tajuan jälkijättöisesti, että minulla on käsillä melkoinen mahdollisuus. Mutta sittenkin vähän toppuuttelen. Rauhassa nyt. Ei hötkyillä. Kolmantena kouluaamuna jouduin myös ilmoittamaan, että ei, minulla ei ole vielä opinnäytetyön aihetta. (En kehdannut sanoa, että eipä käynyt mielessäkään, että se olisi pitänyt jo keksiä. Luulin, että tulen ensin oppimaan. Olinpa minä hölmö.)
Olen ollut kauhuissani, kuinka ihmiset ovat brändänneet itsensä, osaavat pitää hissipuheita osaamisestaan, ovat tietoisia kaikista yhteiskunnallisista asioista ja tietävät nimeltä liudan tulevaisuudentutkijoita. Minä mietin edelleen kuka olen, miksi toimin kuten toimin, mitä saan aikaiseksi. En ole ollut kiinnostunut, miten lohkoketjuteknologia mullistaa koko maailmantalouden. En ole ollut huolissani siitä, että robotiikka vie työpaikkani.
Olen elänyt tynnyrissä. Olen ollut arjen sankari, joka on onnellinen, kun saa lukea hyvää romaania peiton alla. En kuitenkaan suostu tekemään asioista vaikeampia kuin ne ovat. Mutta lupaan laajentaa tajuntaani.
Jos ei muuten, niin kunnon kännillä. Kunhan maksa-arvot laskevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti