Perinteisin menoin

Aurinko paistaa. On loma. Olen 200 gramman päässä tavoitteesta, ja nykyinen olomuotoni on 13,42% alkuperäistä vähemmän. Selvästi homma rules ok.

Vaan enpä tässä kirjoittelisi, ellei joku vituttaisi. Ei kai kekään nyt rupea pelkkää onnellisuuttaan ylöskirjaamaan.

Eilen pakkasin puhtaat, kirjavat lakanat, täkit ja lisävällyt. Ostin kaupasta ison kanapaketin, raejuustoa ja rahkaa. Porkkanoita ja mustikkakeittoa. (Hyvä on, myönnetään. Ostin myös pienen Pantteri-pussin.) Tungin autoon kameran, tietokoneen ja toppahousut. Rauhallisin mielin asennoiduin melkein kolmeen kokonaiseen päivään ylhäisessä yksinäisyydessä. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Vesipumpunperkele toimi ainakin kaksi minuuttia moitteetta. Liitokset pysyivät kuivina ja vesi juoksi hanasta kuin paremmallakin huvilalla. Kunnes. Pumpun suodattimen kansi särähti säpäleiksi ja silmänräpäyksessä pumpun alla olevassa kaukalossa oli kaksikymmentä litraa hileisen kylmää porakaivovettä. Siinä sitä sitten laapittiin Miehen kanssa ritirinnan. Muutamia kissanvittuja ja hevonperseitä. Laimeasti vain, tavan vuoksi. Ei nämä vesihässäkät yllätyksenä tule. Suurempi yllätys olisi, jos kaikki toimisi. Viime vuonna taisi käydä niin.

Olisi ylellistä, jos voisi laittaa rahaa ammattimaisesti rakennettuun vesijärjestelmään. Noin vain, laskematta ja pihistelemättä. 

Ruoho siellä jo vihersi. 

300 gramman pettymys

Pitäisi olla sellainen sääntö. Jos ihminen käy kolmesti viikossa lenkillä, pysyy kohtuullisen hyvin ruokavaliossa ja saavuttaa ennätyksiä, niin sitä ei pitäisi palkita 300 gramman painonnousuna.

Ennätyksiksi luen sen, että viimein hölkkäsin Lukonmäen ylös. (Lukonmäki on kilometrin matkalla noin 130 metrin nousu ts. pirummoine mäki.) Hymisin mielihyvää, vaikka tuo itseänikin epäilyttävä saavutus tapahtuikin aprillipäivänä ja vaikka mäen päällä podin pienoisen välikuoleman. Polviin nojaavan hapenottopaussin jälkeen juoksentelin vielä kuusi kilometriä. (Nyt puhutaan kuitenkin ihmisestä, jonka mielestä lenkkeily on aivan perseestä. En ole koskaan kokenut paikasta A paikkaan A juoksemista mitenkään hyödyllisenä.) Eilen lankuttelin personal bestin (5 minuuttia ja 35 sekuntia).

Teen mielikuvaharjoitteita, jotta huomenna palaan taas aisoihin. Ja ruokavalioon, joka ei sisällä suklaamoussella täytettyjä suklaamunia. Uuh.

Laihdutusmetodini on herättänyt paljon mielenkiintoa. (Susanna kysyi edellisessä blogipostauksessa.) Siksi haluankin jakaa tämän: olen löytänyt oikotien onneen! Käänteentekevän ruokavalion ja superdieetin!

Syön vähemmän kuin kulutan. 

Joo. Voi vehje. Teoriassa ärsyttävän yksinkertaista. Käytännössä laihdutus vaatii ainakin meikäläiseltä täyden huomion. Prinsiipit ovat kuitenkin selvät.

1) Annoskoko. Vaihdoin perheemme ruokalautaset pienempiin. (Mies luulee tätä edelleen laihdutuksen kannalta erityisen merkittäväksi asiaksi, mutta todellisuudessa vanhat lautaset olivat rumat.) Annoskoko on huomaamatta pienentynyt, lautasella pääosin värillistä ruokaa. 

2) Pureskelu. Kaksikymmentä puraisuakin on yllättävän paljon.

3) Kaloriat tutuiksi. Rekisteröidyin Kiloklubiin ja pidin pari viikkoa ruokapäiväkirjaa. Vanhastaan selkärangassa olevat Painonvartijoiden pistelaskujärjestelmät aktivoituivat. Muutaman viikon söin noin 1300 kcal päivässä, jatkoin noin 1500 kilokalorialla ja lisäsin liikuntoa. Fiilispohjalta määrä tuntui oikealta. Uunikasviksia, kanaa, kalaa, raejuustoa ja rahkaa kuluu hemmetisti. Rahkan kanssa mustikkakeittoa, raejuuston kanssa appelsiinia. Kaurapuuroa, marjoja, hedelmiä. Reissumiestä, kalaa ja juhlapäivinä Polaria. Salaattia. Naposteluun muutama kuivattu karpalo. Munaa ja avokaadoa. Banaania. Aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Tasaisesti koko päivä. (Paitsi lomalla. Paitsi kriisipäivinä. Paitsi pääsiäisenä. Kastemadon selkäranka.) 

4) Ei vertailua. Ei pidä verrata ruumiillista työtä tekevän miehen ja konttorissa istuvan naisen päivittäisiä ruokamääriä. Tulee paha mieli.

5) Vesi. Juomiseen on keskityttävä.

6) Vartti. Kummallista kyllä, vartissa mieliteko ehtii jo unohtua. 

7) Mielikuvitus. Jos kovasti mielikuvittelee, niin mustikkakeitossa killuvaa rahkaa voi luulla kermavaahdoksi. Raejuusto ja appelsiini on melkein kuin herkullinen jälkiruoka. Lidlin vähärasvainen kreikkalainen jogurtti (ja Texas Pete) salaatinkastikkeena sitoo sinkoilevat salaatinkappaleet lohdulliseksi muhjuksi.  


8) Herkkupäivä. Lauantaisin on ollut herkkupäivä, joka tarkoittaa yleensä ruiskuoreen tehtyä hampparia ja puolisen pussia Panttereita. Hurjaa!

9) Seuranta. Homman konkretisoimiseksi on Excel, viikottaiset punnitukset ja mittanauha. Mitään muutosta ei peilissä näy. Toisaalta 300 gramman pettymys suistaa junan radaltaan silmänräpäyksessä.

10) Kohtalotoverit työpaikan kahvipöydässä.

11) Kannustava puoliso. Pus.

12) Kotitreeniä. Askelkyykyillä vessaan, lankkua läskiohjelmia katsellessa ja punnerruksia mainostauoilla. Edes joskus.   

Tämän pitäisi olla elämäntapauudistus (Miehen mukaan), mutta en ole halunnut ajatella vielä niin pitkälle. Kunhan pääsisi edes seuraavaan punnitukseen kunnialla.

Hyvä, että tuli kirjoitettua. Ettei unohdu aamuksi.

Mistä tunnet sä...

... hemmetin hyvän päivän?

1) Aamupala syömättä. Siitä se sitten lähti.

2) Aamubussilla tietokoneen (ei siroa käsilaukkumallia), jatkojohtojen, tuplatiimitaulujen, paperinippujen ja käsveskan kanssa. Käsveskassa banaani, joka litistyi, kun istuin sen päälle.

3) Aamukahvi juomatta.

4) Kuusimiljoonaa tekemätöntä exceliä. Palaveriin aikaa puoli tuntia.

5) Kahden ja puolen tunnin palaveri, edelleen viisimiljoonaa tekemätöntä exceliä. Kaksi minuuttia myöhässä, koska palasin hakemaan hiiren. Koska tunnen itseni vajaaksi ilman hiirtä. Koska kosketuslevyt ovat perseestä.

7) Kolmisen tuntia myöhästynyt lounas. Lounaaksi ruisleipä ja raejuustoa. Nam nam.

8) Ylitöitä. Maksuttomia luonnollisesti.

9) Oikaisu bussipysäkille kuralillinkipolun kautta. Vaaleat mokkakengät.

10) Avaimet kotona. Lapsi kaverilla, vastaa kahdennellatoista soittokerralla. Lapsen avaimet kotona. Mies yövuorossa. Ei autoa. Mies vastaa viidennellätoista soittokerralla. Ei autoa. Nälkäkuolema. Ei autoa.

11) Huumorintaju täysin menetetty.

12) Päivän päätteeksi koiralla jäi kakka ja neljä koivunriippaa perskarvoihin. 

Mutta.

Minulla oli päälläni tavoitefarkut (tähän ainakin kolme huutomerkkiä!!!) ja 7 vuotta sitten ostettu lyhythihainen jakku, jonka hihoihin minulla on ollut liian suuret kainalot. Ulsterina iki-ihana Desigual, johon minulla on ollut liian suuret hauikset / ojentajat / olkaluut ja liian suuret tissit / kylkiluut / keuhkopussit.

Ma luulen, että jotain on tapahtunut, vaikka peilistä katsoo edelleen aivan sama tyyppi. Onneksi on Excel!



Tänään rentoilen farkuissa. Entisissä skinny fiteissä, nykyisissä boyfriendeissä. Voi jukupätkä!

Vaihtelevaa

Silmissä tuntuu hymy, jos ei ajatele mitään, mutta uupuneet luomet puolittavat näkökentän, eikä aurinko pääse sieluun asti. On yksinäinen olo.

Järjetöntä. Talopahanen ja postimerkin kokoinen piha kuivalla maalla. Ei siitä pitäisi ilostua. Se on aivan liian vähän. Pitäisi olla suurempaa, uudempaa, kauniimpaa, kunnallisteknisempää, rantaa ja parempi palkka. Nolottaa melkein.

Enkä minä oikeastaan ole edes kiintynyt juuri tähän. Olen kiintynyt ajatukseen. Minulla on edes jotain. Tavasta tulee uskonto.

Kevät tekee tämän. Valo on liian paljastava. Hämärässä on turvassa. Mutta makkaran vaihdoin raejuustoon suoraan purkista. Lusikka oli niin kylmä, että ensimmäinen lusikallinen jäätyi kieleen.

Lumi kantoi.

Ei tee edes mieli

Heräsin viime yönä 02.51. On äärimmäisen mahtavaa huomata, että kello ei soitakaan kolmen minuutin päästä. Aamubussi ei ole ollut tällä viikolla kuin muutaman minuutin myöhässä, kaksi oravaa selvisi huikean vaarallisesta tienylityksestä. Olen saanut melkein joka aamu ikkunapaikan. Kakka on luistavaa ja elämä mallillaan, ylityötunteja ropisee.

Olen laihtunut (tai olin ainakin viime lauantaina), mutta nyttemmin unohtanut, mikä siinä oli kivaa. Minusta ei tunnu laihalta, vaikka olenkin saavuttanut BMI:n mukaisen normaalipainon. En ole käynyt lenkillä kahteen viikkoon, koska flunssa, hengen pihinät ja korvatulehdus. Mies lenkkeilee ja käy salilla, kiskoo rahkaa ja pieniä ruoka-annoksia. Ihmettelee, kun ei tee mieli karkkia. TODELLA ärsyttävää. TODELLA ärsyttävää ärsyyntyä moisesta. Kävin kostoksi kourakohmelolla vaatehuoneessa erittäin-salaisella-karkkisäkillä. Kolme kertaa. Jouluiset Geisha-konvehdit olivat  harmaantuneet. "Ei kyllä tee edes mieli karkkia..." Voi vehje, eipä. Saatan kärsiä tietämättäni ahmimishäiriöstä. Tulisipa Chris Powell pelastamaan.

Vakaa aikomukseni on päästä töllille viikonloppuna. Haluan kokea kuplivaa riemua (kuoharista), vaikka laihiksella ei kai saa edes paistaa sähkögrillimakkaraa. 

Voisin syödä hevosen. Ja kilon Panttereita.

Bussianalyysi

Aamubussissa on aikaa ajatella. Vaikka hiilidioksidina haihtuneita kiloja on vasta viisi (tarkemmin ottaen 5 kiloa ja 200 grammaa, mutta enhän minä näitä niin seuraa), olen havainnut hämmentäviä muutoksia. Tänä aamuna tein oikein syväanalyysin.

1) Istuessa mahamakkara ei enää taitu vyötärönauhan päälle. Maha tuntuu istuessa melkein suoralta. Pystyn vetämään vatsaa sisään niin, että maha ei kosketa housuja. Hyvin jännittävää.

2) Pienimmissäkin rintaliiveissä voi hengittää ilman, että kylkiluut murskautuvat. Tämä helpottaa aamuisia alusvaatelaatikon tongintoja.

3) Kaula tuntuu ohuemmalta, eikä peruspositiivisessa leuka rintaan -asennossa tule kaksoisleuan aiheuttamaa happivajetta. Pystyn siis paremmin ottamaan vastaan uusia pettymyksiä.

4) Isojen kuoppien jälkeen palaudun nopeammin. Hyytelömäinen tärinä mm. leuan alla jatkuu ehkä useamman sadasosasekunnin vähemmän.

Kirjattakoon myös, että kerran lenkillä tunsin forestgumpmaista juoksufiilistä. Minä vain juoksin. Kunnes lopetin. Toisella kerralla lenkin jälkeen havaitsin selässäni aidon, koko selän mittaisen hikiläikän.

Oli kesä

Kovin kaukaiselta tuntuu vajaa pari viikkoa sitten päättynyt loma. Aamut bussipysäkillä, ylipitkät työpäivät ja kaikki peruskaura pitävät jalat maassa Laina-myrskyssäkin. Vaan olipa se kuitenkin lomaa. Tuntikaupalla uintia ja lämmöntalteenottoa. Reissukavereina oli minun ystäväni ja Muikkusen ystävä, joten ohjelmatoimistokin sai lomailla. Melkomoista. En edes tylsistynyt aurinkotuoliin. Ainoa haittapuoli lomailussa oli se, että näytin hetkellisesti Kaarle XVI Kustaan siskolta. Teneriffa tarjosi siis parastaan.

Laihdutuskuurikin oli luonnollisesti lomalla. Toteutuneeseen herkutteluun nähden +700 grammaa on suoranainen ihme. Kaikkeahan pitää maistaa.

PS. Viikko sitten ostin susiruman lenkkiasun. Tavoitteena on vielä tänä keväänä juosta hölkätä Lukonmäki ylös kuolematta.

Olipa kerran taas uusi elämä

Oli joulu. Oli ruokaa.

Nyt olen elänyt kaksi vuorokautta uutta elämää. Olo on jo kovin laiha. Pissattaa ihan koko ajan. Montakohan uutta elämää olen jo elänyt, ehkä satoja.

Sulatin pakastimen ja siivosin keittiön laatikot. Pesin koiran hampaat. Luin kirjan. Jää kovasti ylimääräistä aikaa, kun ei syö koko ajan.

Kaksi viikkoa lomaan. Söisin riemusta, jos voisin.   

Pistacia vera picea abies

Otsikoin hakukoneystävällisesti. Moni saattaa kaivata jouluaskarteluihin ideaa juuri pistacia vera picea abieksen muodossa. Luin wikipediasta, että mantelipistaasi elää luonnonvaraisena Turkmenistanissa. Olisin voinut vannoa, että Turkmenistan on olemassa vain Aku Ankassa tai Leevin musiikkikappaleessa. Onneksi Muikkusella ei ole vielä maantietoa.

Suomennettuna kyseessä on luonnollisesti roskiinjoutavistapistaasipähkinöidenkuoristapaskarreltu kuusi eli vuoden ensimmäinen joulukoriste. 

Tarvikkeet: pistaasipähkinöitä, kuumaliimaa ja styrox-kartio.

Kuorien esikäsittely kuten kukissa. Pieni kuusi valmistuu käden käänteessä, isommassa ehtii jo kyllästyä. 

Pakkohan se on vielä suhuttaa valkoisella. En pääse ajatuksesta, että naturellina kuoret näyttävät tupakoineen vainajan kynsiltä.  

Laskin aivan itse

Voisi ihan hyvin mököttää. Vaikka lumettomuutta ja yleistä tuskaa. Vaan ei huvita. Itken mielummin Trinnyn ja Susannahin aikaansaamia muuttumisia. Että ne ihmiset on on-nel-li-si-a! (Ja nyt välihuomautus lontooksi: Trinny & Susannah, I know you're reading this, so could you do me too, pwetty pwease.) Vauhkoonnuin alumiiniohjelmasta. Olen käyttänyt ainakin kuukauden jokaisena arkiaamuna deodoranttia, jossa on alumiinia JA olin epähuomiossa lähdössä töihin lauantaina. Voiko näillä toisistaan etäisillä tapauksilla olla selvä yhteys? Kolmannen asteen vähintään.

Ajeltiin sunnuntaina romantillisesti töllille asentamaan elektronisia kissoja ja biokillittämään nurkat. Minun teki niin mieli silitellä pientä mökkiäni. Puhuin sille vähän koiranpentukieltäkin. Ajatella, että neljän kuukauden päästä on taas mökkikausi aluillaan. Ja koska kahden kuukauden päästä vedän havaijipaidan päälleni ellei Pico del Teide päätä purkautua, niin jäljelle jää oikeastaan vain kaksi kuukautta. Ja koska tammikuussa alkaa kevät ja kevätkuukaudet kuluu nopeammin kuin syyskuukaudet (alamäki, ymmärrättehän), niin mökkikausi on käytännöllisesti katsoen ihan käsillä jo. 

Kuvitukseksi kaksi kuvaa, vaikka vain siksi, että lukijamäärä on kasvanut kuvattomien postausten myötä.