Ääni

Kohta kahdeksan vuotta samassa huushollissa pyörimistä tekee levottomaksi. Kaikki ruskeus nyppii. Keittiö nyppii. Lattia nyppii. Lasikuitutapetti nyppii. Sienipiirakkakin nyppii. Sohvakin on ihan kamala. Sitten on vielä se ääni.

Ääni on päivisin lähes huomaamaton, mutta yöllä se räjäyttää tajunnan. Se on sellainen ärsyttävä korkeataajuuksinen vinkuna, jonka lähdettä ei pysty osoittamaan. Pyörin kämpässä kuin koira häntänsä perässä. Tuleeko se päästä, pattereista vai telkkarista? Nypin kodinkoneista johtoja, kuuntelen pää kenallaan. Tökin Miestä: "Kuuletko? Kuuntele. ... Ihan kauhea." Mies pidättää hengitystä ja kuuntelee. Pyörittelee silmiä ja nyökkää varovasti.

Ei tajua.

Ihan selvästi muutoksen aika ääni. Horoskooppikin on suotuisa. "Jos mieleesi siis juolahtaa joku loistava idea niin ei muuta kuin toteuttamaan tukka putkella."

En vain tiedä, mistä aloittaisin.

Kevyttä huttua

Pizza calabrese Töllin tapaan

Pohja
kuten calzonessa

Täyte
tulista tomaattisalsaa (tai tomaattimurskaa, ei ketsuppia, ei tomaattipyrettä)
1 punasipuli hiuksen ohuina renkaina
metwurstirouhetta
150 g mozzarellaa kuutioina (miel. isompina kuin kuvassa) 

Painele pohja oliiviöljytylle paistinpannulle, lisää tomaattimurska, punasipuli, metukka, mozzarella. Pannu hellalle, anna lämpöä niin, että alkaa tiristä. Hellahoidon jälkeen uuniin reippaaseen 200 asteeseen. Ota pois, kun kuola valuu.

Rehellisesti

Nytpä sen sanon. Ääneen.

Minulla on blogivitutus. Siinä ei ole sinänsä mitään outoa, vaivaa ilmenee minulla aika ajoin. Tällä kertaa se on erilaista. En ole ärsyyntynyt täydellisistä kodeista ja elämistä, en saa oksennuskohtausta silotelluista vauva-ajoista ja superihmisistä. En edes kadehdi kauniita kuvia ja uskomattomia ideoita. Nykyinen vaivani lähentelee Facebook-vitutusta. "Joo tiiän jo, mä luin Facebookista." Mitäpä sitä yhteyksissä kannattaa enää ollakaan, kun kaiken voi lukea tai näppäränä päätellä Facebookista.

Olen kadottanut henkisen anonymiteettini. Olin kuin peura ajovaloissa, kun tajusin, että joku tuntemani ihminenkin saattaa lukea blogiani. Ja että joku saattaa vieläpä pitää lukemaansa absoluuttisena totuutena. Sanat vetäytyvät kuin ujo kakka, kun jäänkin pohtimaan mitä saan sanoa ja mitä en. Mietin liikaa. Ajattelen vaikeasti.

Olen kirjoittanut itselleni. Olen tehnyt muistikirjaa. Olen ladannut kuvia palatakseni niihin myöhemmin. Tallentaakseni jotain. Siksi kaikki Töllin lähetetyt huomionosoituksetkin tuntuvat kummallisilta velvotteilta. En halua(isi) olla sellainen. En kirjoita jollekulle, en kirjoita yleisölle. Kirjoitan, en ajattele. Jos ajattelen, en kirjoita.

Haluan kirjoittaa siitä, miten Kumman kaa -sarjan eräät jaksot vilisivät takaraivossani viedessäni Muikkusta ensimmäisiin taekwon-do-treeneihin. Haluan kirjoittaa siitä, miten mieleni paloi käydä kumartelemassa kaikissa budosaleissa. Haluan kirjoittaa siitä, miten en osannut vastata Muikkusen kysymyksiin papastaan. Haluan kirjoittaa siitä, kuinka yksinäiseksi tunnen itseni. Haluan kiukutella.

Haluan, mutta joku estää. En halua olla minä. Haluan vain olla se joku, joka täyttää villatolli.blogspot.fiitä.

Olenko nyt sanonut liikaa?

Asiaton

Hah. Tuleva joulu on pelastettu. Purkillinen suolasientä ja läjittäin kanttarellia alkukeittoa varten.

Kaamea lentsukaan ei estänyt kätkäläistä, kun se kuuli rouskun huudon. Buranaa ja Duactia naamaan. Metsässä voi rauhassa vetää Mietaan lailla räkä poskella. Se on, kuulkaa, nättiä se.

Mitään asiaahan mulla ei ollut, mutta koska edellisessä postauksessa uhosin kaikista tavoista, niin toivotan tervetulleeksi punatukan ja Hullut teekutsut. Toivotan myös pepitan, Inkan ja Mansardin, Villisillin ja Maiun, Päivin ja kaikki muutkin. Samalla kiitän nöyrimmin post-it-lapusta, jonka sain maailmasta ihanimmasta Voikukkapellosta. Lähetän sen heti eteenpäin Taloon maalle. Pus!

Hah. Mää oon niin nopee. Ja kohtelias. Ja huono lukemaan tunnustukseen liittyviä ohjeita.

Sitä mää vaan taas mietin, että mistä yskä aina tietää, että on yö. Ja sitä, että miten nuo ukot ilmaantuvat jatkuvasti keskelle kulkuväylää. Pah.

Voi tavatonta

Vannon kuukausittain parantavani tapojani. Muistan tervehtiä uudet lukijat (ja hyvästellä häipyneet) ja kohteliaasti kommentoin kommentit. Otan tunnustukset arvokkaasti vastaan ja toimin annettujen ohjeiden mukaan. Osallistun arvontoihin ja kommentoin vähintään pakolliset "ihanat" vähintään niille hyviksille. Kaiken tämän teen ripeästi, korkeintaan päivän viiveellä. 

Pyhistä valoista huolimatta käyttäydyn kuin tavaton apina paskiainen. Nyt vannon, etten reagoi tunnustuksiin, kommentoin joskus ja jouluna. Josko käänteispsykologia auttaisi kelvottomaan kakaraan?

Kiitos tunnustuksista Paulalle (10.8.), Kirsille (12.8.) ja Pirkolle (eilen!). Ootte ihania.

PS. Älkää koskaan ikinä tehkö Ullan ohjeen mukaan Daimia. Se maistuu tismalleen oikealle, ellei himppasen paremmalle. Hups vaan ja olen syönyt 3 rkl voita, 3 rkl tummaa siirappia, 1 dl sokeria, 1 dl mantelijauhetta, 1 rkl kaakaojauhetta ja 150 g maitosuklaata. Kääk.

PPS. Töllille ripoteltu pussillinen silkkiunikoita tuotti yhden yksilön. Moon aikamoinen viherkeupalo.

EDIT PPPS. Unohdin laittaa tunnustuksen eteenpäin Nipsulle. Mää ihkutan sun taloa blogia.

Työpöytä on täynnä kuvia, mutta sormista ei irtoa sopivia sanoja. Kurkku on karhea, varpaat jäässä.
Kun kevyet asiat tuntuvat turhanpäiväisiltä, on vaikea tehdä tikusta asiaa.

Näen keltaista. Kultaa.

Pitkät minuutit

8.40 Se lähti. Mahasta kouraisee. Paniikkikakka.
8.42 Missähän se menee, pitäisikö lähteä pyörällä perään?
8.44 Kuppi kahvia, se ehkä rauhoittaa. Kieli paloi.
8.45 Ottaa mahasta. Mä en kestä tätä. Kuristaa.
8.46 Vartin se sinne taapertaa. Viittä vaille pitäisi tulla soitto. Rauhallisesti nyt.
8.47 Mitä mä teen, jos se ei soitakaan? Onpa pitkiä minuutteja.
8.48 Puhelin soi! Mitä sille on tapahtunut?! Voi hyvä luoja!

- Oon koulussa. Moi moi.
- Joko oot perillä? Olitpa nopea! Pääsit turvallisesti perille? Miten meni tienylitys? Antoiko autot tietä? Oliko liikennettä? Jännittikö? Onko kaikki hyvin? Mää oon niin ylpeä susta! Hyvää koulupäivää, kulta!
- Joo joo. Moi moi!

Oliko kimmoinen päivä?

- Melkein pilasin Muikkusen koulu-uran heti ensimmäisenä päivänä. Helppo "oliko-kiva-päivä" meinasi lipsahtaa väkisinkin. Kirsin kommentti jäi mieleen kummittelemaan ja yritin viime hetkellä pelastaa lapseni tulevaisuuden: "Oliko kiv.... öh... kimmoinen päivä?" Luokitellaanko kimmoinen lapsen johdatteluksi? Onko meillä vielä toivoa?

- Asensin voittoradion kaupunkikotiin. Nyt soi radio kaupungissakin. En muista, että olisin kuunnellut radiota vielä missään kodissani. Välillä luulen, että olen mökillä. Ei hullumpaa.

- Kämppä on täynnä myttyjä, roskapusseja, tarralappuja ja kasoja. Elämme kirppispöytäaikaa. Olen löytänyt jännittäviä asioita. Nauravan norsun, puoliksi syödyn tikkarin ja 9 vanhentunutta huulikiiltoa, mutta en edelleenkään edellistä puhelintani, joka sai aikaan tämän kaiken hässäkän. Muikkunen joutuu tyytymään edelleen puhelimeen, jossa pitää painaa kahta nappulaa ennen kuin kummalliset näppäimet saa auki. Hipaisusukupolvi. Hmpf.

Chili-kurkkusalaatti

Chili-kurkkusalaatti

1 kg avomaankurkkuja
6 keltasipulia
3 punaista chiliä
1 kokonainen valkosipuli
2 dl väkiviinaetikkaa
loraus valkoviinietikkaa
2 tl suolaa
3 dl sokeria
tilliä sopivasti

Raasta kurkut karkealla terällä. Kuutio sipulit, raasta valkosipuli. Leikkaa chilit renkaiksi. 
Lisää kattilaan etikat ja mausteet, kiehauta. Lisää kurkut ja muut kaverit, keitä 3-5 minuuttia. Jäähdytä ja purkita. Kilosta näytti tulevan noin litra valmista kamaa.

Koulupöytä

Mietityttää. Iltaisin vähän pelottaa. Juttelun tarve on kova. Halipulakin vaivaa. Nukkumaanmenon jälkeen sängystä kuuluu Porilaisten marssi.

Muikkunen menee kouluun.

Ajatus herättää äidissäkin sellaisen tunnemyrskyn, että herkempää heikottaa. Onnea, iloa, haikeutta, ylpeyttä, pelkoa, kutkutusta. Ai kamala.

Äidin (!) uusi aarre, reilu satavuotias pöytä, on maalattu ja valmiina koetokseen. Ehkä entiseen leivontapöytään, nykyiseen koulupöytään, on hierottu niin paljon vanhaa viisautta, että siitä hitusen tarttuu uuteen käyttäjäänsäkin. Mun vauvaan. Enää puuttuu kirjoitusalusta ja asiallinen työtuoli. Reppu on pakattu ja uudet lenkkarit odottavat kenkähyllyssä.

Ajattelin uuden alkaessa aloittaa uuden harrastuksen. Vaihdan kuluneen mitä-oli-ruokana uuteen jankuttimeen: onko läksyt tehty? 

~

PS. Puutarhamessuilta ostettu japanin ihmekukka tekee ensimmäisiä kukkiaan, tosin vain yhteen käkkyrään seitsemästä. Eikä se kovin valkoiseltakaan näytä. Harvinaisen paska ostos. Samaisesta kioskista ostettu neljän kökön setti morsiusharsoa on minun puutarhatuntemuksellani jaloangervoa. Ainakin kaukana harsosta. Minua on huijattu. Kiukuttaa.