Aihetta juhlaan

Olipa tuossa syyskuun puolessa välissä bileet. Kahdeksankymmentävuotissyntymäpäivät. Avioliitossa nimittäin sain kaupan päälle aivan törkeän ihanan mummun, jolle yön pimeinä tunteina leipastiin pari kakkua (ei se ole kakku eikä mikään, jota ei yöllä leivottaisi). Tarkalleen ottaen seitsemän. Lähti meikäläisen menusuunnittelu vähän lapasesta. Vaan olipa siinä taas hetkittäin laakeri jumissa, kun irtopohjavuokien reunoja jesarilla teippailtiin. Hyytelösokerikin tuli testattua ensi kertaa, ja se, että Ikean minigrip-tyyppiset pussit eivät kestä pursotuksen painetta. Vaan mitäpä noista, hyvältähän nuo kuvissa näyttävät, eikä minulle ole tullut ainuttakaan ilmoitusta ruokamyrkytyksistä. Sankarin muikea ilme korvasi kyllä vaivan moninkertaisesti.

Älykkäin veto oli ruokapalkata Veli tilaisuuteen viralliseksi valokuvaajaksi. Tuli kerrankin juhlat dokumentoitua.

Kuvat siis veljeni, veli omani ja mummo omittu. Mummu. Pumpulin plikka. 80-vuotias, jota on vaikea ajatella kasikymppiseksi.

Oli muuten blog archiven toiset 80-vuotisjuhlat. Jotenkin hassua. Viimeksi kirjoitin, etten usko eläväni niin pitkään. Mutta pakkohan se on. Pääsis eläkkeelle.

Voiko mäyräkoiran luontoon päästää

Hopsansaa. Pitää vissiin bloggailla, jos on blogi.

Tölliyöpymisissä saattaa olla meneillään huippuvuosi, vaikka enemmänkin tahtoisin. Kun mikään ei riitä. Aamukahvia rappusella. Paskaisia housuja ja sitä, että voi singahdella projektista toiseen. Sirpa-biisi aiheuttaa perheessä tahatonta nykimistä poskilihaksissa, vaikka eihän siinä oikeasti ole mitään hauskaa, jos catepillar töllin maahan löisi.

Kesäloman jälkeisten viikonloppujen kuva-anti on olematonta. Tietokone on pysynyt kassissaan ja kamera roikkunut toimettomana uudessa naulakossaan. Kesäkeittiöllä on kuoret, enää puuttuu se keittiö.

Loman jälkeen olin niin rentoutunut, että aamubussin tärinä pisti posket ja kaksoisleuan värisemään ikävästi. Ei kiristele, vaikka päivittäin saa näpyttää taulukkolaskentaa niin, että järki lähtee. Järkeä voi aina palautella mussuttamalla vuorotellen suolaista ja makeaa. Huvittamme itseämme imitoimalla Juttaa ja Bullia. Olisi siinä ruokavaliossa ihmettelemistä.  

Kätkäläinen on saanut pienimuotoisia kohtauksia metsässä, ja pari kuivurillista on jo herkkutattia jemmattuna pahan päivän varalle. Ja sienethän on varsin terveellisiä. Ainakin kolmen juuston kanssa pizzan päällä. Maan antimia täällä syödään. Nyt vain sadetta lisää, kiitos. Ja koripalloa! Sus!

Ja hei Arttu, mäyräkoira nauttii ainakin teiskolaisesta luonnosta kovastikin. 

Ylimaallinen

Kesälomakohteenamme olleessa kyläpahasessa oli myös herttainen pieni maalaiskirkko. Sisäänpääsymaksu jumalaiset 19,30 € / aikuinen. Hiljainen pyhä laulanta peittyi tauottomaan rakennusmeluun. Hämmentävä äänimaisema. Näköaistimet eivät pystyneet ottamaan kaikkea vastaan. Sitä kaikkea on jotenkin kovin paljon.

Niin. Se Sagrada Familia. Mosaiikistit duunaavat rypäleitä huppu himmeänä.

PS. Kaikista kirkoista edelleen vain Tibidabon Sagrat Cor -kirkko saa minut harkitsemaan käännännäisyyttä. Jos pelkästään ovesta sisään astuminen itkettää, niin silloin on pakko olla lähempänä jumalaa. Halleluja.

Oi niitä aikoja

Hait eivät syöneet meitä Barcelonassa, eikä myrsky vienyt mukanaan tölliltä. Reissussa rupesi riepomaan ainainen maisemien tuijottelu muutaman sentin silmäaukosta. Hylkäsin dokumentointivälineet ja päätin vain elää. Raju ratkaisu. Ratkaisu vei mennessään ja jäivät lomamietteet muutenkin kirjaamatta.

Vähän kuitenkin voinee lomaa ja reissua pohjustaa jälkikäteenkin. Yhdeksän päivää ennen reissua tuumailin itsekseni, että kylläpä hyttyset olivat syöneet lasta. Seuraavana päivänä hyttyset olivat räkineet pistoksiin vesikellukat. Jep, vesirokko. Tuli itku ja parku.

Vaan tulipa onnellisesti myös ilo pitkästä itkusta. Rokko pelotteli vain nelisenkymmenen nappulan voimalla, tuli ja meni melkein huomaamatta. Halpalentoyhtiön säännöistä (7 vuorokautta viimeisenkin näpyn katoamisesta, lääkärintodistuksella) piittaamatta katsoin lapsen olevan matkustuskelpoinen, enkä sanonut halaistua sanaa taudista. Olen paatunut rikollinen. Niinpä paatunut rikollinen ja hänen lapsensa matkasivat Barcelonan kuumuuteen (lomapäivä nro 2, oi niitä aikoja...).

Ensimmäisen yön vietimme oikeassa hotellissa Gironan lentokentän läheisyydessä. Kiva hotelli, vaikka jouduinkin yön pimeinä tunteina vääntämään kättä varauksestamme. Olin varannut huoneen 1-2 aikuiselle ja ilmoittanut erikseen, että seurueeseemme kuuluu yksi aikuinen ja yksi 8-vuotias lapsi. Jostain syystä hotelli olisi halunnut veloittaa jotain muuta kuin varaukseni hinnan. Ilmeisesti olin kuitenkin niin pahasisuinen akka, että vastaanoton herra myönsi lopulta minun olevan oikeassa. (Niin perkele, älä mulle rupee. Muikkunen ihmetteli, miksi käteni kävivät enemmän kuin suuni. Purin kämmensyrjää ja puristelin viikunoita.)

Kotimme sijaitsi Vallcarcalla, siinä Park Güellin juurella. Keittiön ikkunasta oli näkymä pyykinkuivauskuiluun, parvekkeelta näin poliisien takavarikoivan kadunmiehen löytämän sängyn. Oikein hetekan.

Joka päivä kuvittelin, että ihminen ei voi hiota enempää. Pohkeet olivat tulessa kaikista rappusista. Olisin aivan varmasti kiinteäpeppuinen keski-ikäinen, jos olisin barcelonalainen. Ajan myötä ehkä oppisin kävelemäänkin oikeaoppisesti patonki kainalossa. Viikon harjoittelulla patonki vain kostui kastui hiestä ja liiskautui katkeamispisteeseen liian kovassa puristuksessa. Saattaisin jopa lopettaa karkin käytön. Churrot ja tomusokerilla, suklaalla ja hunajalla kuorrutetut tai täytetyt leivonnaisethan eivät ole karkkia. Muikkunen rakastui churroihin, minä churro-pappaan. Ihana pappa. Kato ny sitä, mää en kestä!

Lisää tunnelmia seuraavassa jaksossa, muttei ehkä kannata pidättää hengitystä. Nämä hommat tuppaavat venymään.

Ihminen muchos hiessä

Muikkusen kanssa ollaan Barcelonassa ihan, etta vamos, vale ja nyt niitä churroja. Ostin cavaa, laitoin pakastimen ja kaveri jäätyi. Avattaessa tursusi pitkin lattioita. Oli vieläpä hemmetin pahaa ihan lasistakin. Turisticon jalat ovat jo vahvasti laastaroidut. Jos Espanjassa ostaa espanjalaisia tomaatteja, niin ovatko ne silloin kotimaisia? 

Täysin normaalia

Minun mielestäni on täysin normaalia ajaa maanantain työpäivän jälkeen reilu 50 kilometriä suuntaansa katsomaan kukkia, koska en viikonloppuna päässyt heitä tapaamaan. Viikko sitten tekemieni laskelmien mukaan juuri nyt oli se hetki. Kuuluuko siitä ääni, kun pionin nuput räjähtävät, jos kukaan ei ole näkemässä?

Saatoin hieman ylireagoida ihastustani ("APUAaahh, KATO!"), kun kurvasimme töllin pihaan. Mies tulkitsi kiljumiseni hätähuudoksi. Kineettinen energiani syöksi minut suoraan pionihekumaan Miehen tekemästä lukkojarrutuksesta huolimatta.

Siis voi morjens. Mun pionit! 

Sitten oli jotain muitakin kukkia, mutta ketä kiinnostaa.

Kolme työpäivää ennen lomaa. Siis voi morjens sillekin.