Oi niitä aikoja

Hait eivät syöneet meitä Barcelonassa, eikä myrsky vienyt mukanaan tölliltä. Reissussa rupesi riepomaan ainainen maisemien tuijottelu muutaman sentin silmäaukosta. Hylkäsin dokumentointivälineet ja päätin vain elää. Raju ratkaisu. Ratkaisu vei mennessään ja jäivät lomamietteet muutenkin kirjaamatta.

Vähän kuitenkin voinee lomaa ja reissua pohjustaa jälkikäteenkin. Yhdeksän päivää ennen reissua tuumailin itsekseni, että kylläpä hyttyset olivat syöneet lasta. Seuraavana päivänä hyttyset olivat räkineet pistoksiin vesikellukat. Jep, vesirokko. Tuli itku ja parku.

Vaan tulipa onnellisesti myös ilo pitkästä itkusta. Rokko pelotteli vain nelisenkymmenen nappulan voimalla, tuli ja meni melkein huomaamatta. Halpalentoyhtiön säännöistä (7 vuorokautta viimeisenkin näpyn katoamisesta, lääkärintodistuksella) piittaamatta katsoin lapsen olevan matkustuskelpoinen, enkä sanonut halaistua sanaa taudista. Olen paatunut rikollinen. Niinpä paatunut rikollinen ja hänen lapsensa matkasivat Barcelonan kuumuuteen (lomapäivä nro 2, oi niitä aikoja...).

Ensimmäisen yön vietimme oikeassa hotellissa Gironan lentokentän läheisyydessä. Kiva hotelli, vaikka jouduinkin yön pimeinä tunteina vääntämään kättä varauksestamme. Olin varannut huoneen 1-2 aikuiselle ja ilmoittanut erikseen, että seurueeseemme kuuluu yksi aikuinen ja yksi 8-vuotias lapsi. Jostain syystä hotelli olisi halunnut veloittaa jotain muuta kuin varaukseni hinnan. Ilmeisesti olin kuitenkin niin pahasisuinen akka, että vastaanoton herra myönsi lopulta minun olevan oikeassa. (Niin perkele, älä mulle rupee. Muikkunen ihmetteli, miksi käteni kävivät enemmän kuin suuni. Purin kämmensyrjää ja puristelin viikunoita.)

Kotimme sijaitsi Vallcarcalla, siinä Park Güellin juurella. Keittiön ikkunasta oli näkymä pyykinkuivauskuiluun, parvekkeelta näin poliisien takavarikoivan kadunmiehen löytämän sängyn. Oikein hetekan.

Joka päivä kuvittelin, että ihminen ei voi hiota enempää. Pohkeet olivat tulessa kaikista rappusista. Olisin aivan varmasti kiinteäpeppuinen keski-ikäinen, jos olisin barcelonalainen. Ajan myötä ehkä oppisin kävelemäänkin oikeaoppisesti patonki kainalossa. Viikon harjoittelulla patonki vain kostui kastui hiestä ja liiskautui katkeamispisteeseen liian kovassa puristuksessa. Saattaisin jopa lopettaa karkin käytön. Churrot ja tomusokerilla, suklaalla ja hunajalla kuorrutetut tai täytetyt leivonnaisethan eivät ole karkkia. Muikkunen rakastui churroihin, minä churro-pappaan. Ihana pappa. Kato ny sitä, mää en kestä!

Lisää tunnelmia seuraavassa jaksossa, muttei ehkä kannata pidättää hengitystä. Nämä hommat tuppaavat venymään.