Varma

Kappas. Kesälomat oli ja meni. Hyvä kesä. Joku sanoi, että on sadellut. En huomannut.

Olen kärsinyt käynnistymisvaikeuksista. Aamut ovat olleet jäykkiä. Tuska ylösnousemisesta on ollut toisinaan jopa niin kova, että harkitsin vakavasti nukkumisesta luopumista. Aina hoetaan, että ensimmäinen askel on vaikein. Totta kuin vesirotta. Atrian jauhomakkaralla ja sormillani on ollut hetkittäin hämmentävä yhdennäköisyys. Olenkin joutunut pitäytymään grillimakkaroista, etten olisi epähuomiossa haukannut sormiani. Luulen, että itsenä syöminen on rikollista. Ja sellissä ylösnousemus on luultavasti vielä ikävämpää kuin kotona.  

Olen tyynnytellyt itseäni, että tällaista tämä toisinaan on. Elämä. Että on vaihe.

Tiistaina reumatologi antoi vaiheelle nimen. Varma nivelreuma. Olen huojentunut, että elämässäni on jotain varmaa. Kylläpä tuntuu turvalliselta.

Hain apteekista ripakopallisen lääkkeitä. Ostin dosetin (!!). Luin ensimmäisen paketin haittavaikutukset. Nyt tiedän, että jos alan epätavallisesti vuotamaan verta ja vaivun tajuttomuuteen, otan välittömästi yhteyttä lääkäriin.  Saatan olla ärtynyt, minulla voi olla häiriöitä puheen ymmärtämisessä ja tuottamisessa ja saatan vaipua horrostilaan. (Huomaanko eroa tavalliseen päivään?)

En uskaltanut lukea kaikkia selosteita, mutta olen kuullut kortisonin piristävän. Odotan sitä.

Kunhan tulehdukset rauhoittuvat, minun täytyy pumpata itselleni muskeleita. Että on sitten reservissä lihaksia, jotka saavat surkastua seuraavassa aktiivivaiheessa. Tirsk. Lohdullista.