Entisajan pikkusievää

Nyt kun olen omalaatuisesti päätellyt ensimmäisen virkkuuni, kaipaan uutta sohvannurkkapuuhailua. Syyn nyhjöttää. Olen koittanut etsiä virkkuuohjeita netistä, mutta jotenkin niissä ei ole ollut fiilis kohillaan. Tai no. Oikeasti en ole tajunnut niistä mitään. Harkitsin jo kirjastoreissua, kunnes eräs puhelinkeskustelu synnytti ahaa-elämyksen. Kipaisin kirjahyllylle ja kappas. Siinähän se. Hyvä fiilis!

Äitini aarteita: Uusi Ompelu- ja Käsityökerho: Kodikkaita virkkausohjeita, Helsinki 1980. Taas yksi perustelu 23 muuttolaatikolliselle kirjoja. "Ei koskaan tiedä, koska sitä tarvitsee."

Kuuhullu

Tutkimukset eivät tue väitettä, pelkkää näennäistiedettä. Siis potaskaa. Silti se on olemassa, olemassa minun päässäni, minun mielessäni. Mielenhäiriö. Periytyvä ominaisuus? Kuuhulluutta eikä mielenvikaisuutta laajemmalti? Olenko verrattavissa meduusaan, joka pakonomaisesti tulee tuijottamaan täysikuuta? Onko  mieleni katkaravun asteella?

Isäni oli tuurijuoppo. Hullu. Pelottava. Maailmasta mukavin mies. Kaikkea. Ja paljon. Juoppokaudet alkoivat aina täydenkuun aikaan. Sattumaa?

Minä en nuku, olen masentunut. Päätä kivistää, kiukuttaa. Saan ideoita, uskallan toteuttaa. Sekopäinen. Tunnen täysikuun vaikken näe sitä. Sekin vain sattumaa?

Viime yönä jopa näin sen ja tajusin mielialani. Kas, ei syytä huoleen. Sehän on vain täysikuu.

Edit: Kuin todisteeksi tähän tekstiin ei tullut lainkaan aikaleimaa. Sattumaa?

Satunnainen

Pahvisiilin kirous

Minua lahjottiin niin kovasti viikonloppuna, että olen vieläkin aivan hämmentynyt. Tintti ja Minna, se oli parhautta!

Edellisen kerran olen virkannut 2 marjapuuronpunaista ketjusilmukkajalkaa (2 x 15 cm) pahvisiilille. Aikaa tapauksesta on 26 vuotta, olin lettipäinen ekaluokkalainen. Tunnen vieläkin sen tuskan. Koukku nitisi, lanka pureutui keskisormeen, jalkaparat hikosivat ja huovuttuivat itsekseen, kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen. Tämän kokemuksen vuoksi en ollut mitenkään erityisen riemuissani lahjaksi saamastamani virkkuukoukusta. Urheasti kuitenkin kiitin ja hymyilin.

En usko, että kukaan meistä uskoi Crystal-lankojen koskaan muuttuvan tuubikaulahuiviksi. Ainakaan minä en uskonut. Vaikka neuvot olivat hyvät ja opettaja taitava, minua vain hermostutti moinen langan vääntely. Kotisohvalla pari päivää myöhemmin tapahtui kuitenkin ihme. Jäin aivan koukkuun.

Vielä yksi kerros. No, jos nyt vielä yksi. Tai pari. No, ehkä tämä kerä loppuun. Kai sitä vielä yhden. Kerän.

Tässäpä tämä nyt on. Ensimmäinen ilman kyyneliä valmistunut virkkuuni. Uskomatonta.

tuubikaulahuivi

Cantharellus tubaeformis

Töttöröllinen tuubakanttarelleja eli suppilovahveroita. Ovat niin somia ja mukavia käsitellä.  Suolasientäkin on jo pari purkillista.

Hirvikärpäsiäkin olisi ollut ainakin samanlainen satsi. Ovat muuten ehdottomasti yksiä ällöttävimpiä otuksia. Pelkkä ajatus saa päänahan kutiamaan.

Maistuisiko kuivatut hirviökärpäset?

Inanaa syssy!

Korot kopisivat märkään asfalttiin, tasaisesti, määrätietoisesti. Tuuli olisi halunnut varjoni. Aikuinen, itsenäinen. Silmät kiinni kaunis ja menestyvä. Hetken huuma, elokuvan tunnelma. Ystävätteren kanssa ip-kahvi kauniissa kahvilassa. 

Plop. 

Pieni hetki, suuri vaikutus. 

Normaalisti huristan ohimosuoni pullollaan hakemaan poikaa, sinkoilen kuin heikkopää. Ihan kuin olisin koko ajan vähän myöhässä. Se tarttuu työmaalta. Ihmiset näyttävät ja kuulostavat kiireisiltä: he ovat tärkeitä. Vain tyhmät ja hyödyttömät ihmiset hymyilevät saati nauravat.

Uusi liina, kynttilöi ja armollinen hämärä.

Kiitos Minna ♥

Roads to freedom

Kerta kiello päälle. Gdanskin paras anti oli ehdottomasti museot ja näyttelyt. Erittäin hienosti toteutettuja, siistejä, kertakaikkiaan upeita. Ehdottomasti paras oli Solidarity Road to Freedom -näyttely, joka kertoi Puolan ja itä-Euroopan tapahtumista vuosina 1956-89. Avautui koko itä-Eurooppa ihan uudella tavalla. 70-luvun ruokakortit. 500 panssarivaunua kaduilla, koska satamatyöläiset lakkoilivat. Aika hurjaa.

Tänään Puola on osa Euroopan Unionia, länsimaistunut, vapautunut. Jotenkin lasten leikkipaikka kuitenkin hämmensi. 

Aihetta juhlaan

Mummuni täyttää 80 vuotta. 80 vuotta! Hän syntyi Lapuan liikkeen aikaan, elänyt koko Suomen lähihistorian. Tuntuu jotenkin uskomattomalta.

En usko itse eläväni koskaan niin pitkään.

Nyt lupaan lopettaa. Ei enää puolalaista. :D