Aamulla

 · Pakkasta. Tismalleen ylimmän tason toiseen lautaan asti.
 · Valitsin päivän parhaan horoskoopin. "Seurasi on haluttua ja mielipiteesi arvostettuja." Kuulostaa hyvälle, tällä mennään.
 · Harkitsin vakavasti Wordpressiin siirtymistä.
 · Nappasin kaulaani korun, jota en ole käyttänyt koskaan. Ihmettelen paitani väriä.
 · Päätin hankkia pörheää virkkuulankaa, pojan synttärikarkit päikkyyn ja pari päivää lomaa.
 · Nauroin pojan innolle raapata auton laseja.

Soul mate

Kävimme hakemassa ylihintaisen callunan kukkakaupasta, unohduimme kävelyretkelle entisille kotikulmille. Edelleen nautin kovasti noista maisemista. Jouduin oikein kaivelemaan muistista syitä, miksi muutimme pois. 

Hauskinta on huomata päivä toisensa jälkeen, että viihdyn poikaipanan kanssa. Todella viihdyn. En vain äitinä vaan ihmisenä. Nauramme samoille asioille, hihitämme hauskoille tilanteille, ajatuksemme kulkevat samoja polkuja. Taitaa olla itsestäänselvyys. Kiva olla äiti.

Tämmöisinä aikoina

Nyt on se hetki, kun pitäisi mennä nukkumaan. Nyt väsyttää. Kahden tunnin päästä ei väsytä enää. On hiljaista, vaikka ei olekaan. Hiljaisuuden kuulee vasta, kun todella on hiljaista. Silloin kuin hiljaisuus humisee korvissa.

Tänään on ollut hyvä päivä. En ole tuntenut itseäni huonommaksi kuin muut. Olen vain ollut minä. En ole miettinyt. Kuitenkin olen miettinyt tänään enemmän kuin monina muina päivinä. En keksi, mikä tämän päivän erottaa muista, miksi tuntuu paremmalta.Voiko syy olla vain siinä, että en ole ollut normaalissa arkiympäristössäni. Siellä olen aina huonompi. Paska valuu alaspäin. Onko se rikkonut minut? Jos syy ei olekaan menneisyydessä vaan nykyisyydessä? Olenhan tätä aina jahkannut, mutta olen kuuliaisesti totellut ja uskonut. "Pitää olla onnellinen, että on työ." "Tämmöisinä aikoina." Pahoina päivinä minusta tuntuu, että niitä toisenlaisia aikoja ei tulekaan. On vain tällaisia aikoja, jolloin pitää olla onnellinen. Olisinkin, mutta kun on se työ.

Katsoin tänään itseäni. En silti tajunnut mitään. Toivoin, että olisin.

Mikä minusta tulee isona? Ihan oikeasti.

Kesällä tulee viherähky.

Nyt silmä lepää, kun vihreä taittuu jo keltaiseen,

kunnes mieli mustenee ja valo katoaa.

Entisajan pikkusievää

Nyt kun olen omalaatuisesti päätellyt ensimmäisen virkkuuni, kaipaan uutta sohvannurkkapuuhailua. Syyn nyhjöttää. Olen koittanut etsiä virkkuuohjeita netistä, mutta jotenkin niissä ei ole ollut fiilis kohillaan. Tai no. Oikeasti en ole tajunnut niistä mitään. Harkitsin jo kirjastoreissua, kunnes eräs puhelinkeskustelu synnytti ahaa-elämyksen. Kipaisin kirjahyllylle ja kappas. Siinähän se. Hyvä fiilis!

Äitini aarteita: Uusi Ompelu- ja Käsityökerho: Kodikkaita virkkausohjeita, Helsinki 1980. Taas yksi perustelu 23 muuttolaatikolliselle kirjoja. "Ei koskaan tiedä, koska sitä tarvitsee."

Kuuhullu

Tutkimukset eivät tue väitettä, pelkkää näennäistiedettä. Siis potaskaa. Silti se on olemassa, olemassa minun päässäni, minun mielessäni. Mielenhäiriö. Periytyvä ominaisuus? Kuuhulluutta eikä mielenvikaisuutta laajemmalti? Olenko verrattavissa meduusaan, joka pakonomaisesti tulee tuijottamaan täysikuuta? Onko  mieleni katkaravun asteella?

Isäni oli tuurijuoppo. Hullu. Pelottava. Maailmasta mukavin mies. Kaikkea. Ja paljon. Juoppokaudet alkoivat aina täydenkuun aikaan. Sattumaa?

Minä en nuku, olen masentunut. Päätä kivistää, kiukuttaa. Saan ideoita, uskallan toteuttaa. Sekopäinen. Tunnen täysikuun vaikken näe sitä. Sekin vain sattumaa?

Viime yönä jopa näin sen ja tajusin mielialani. Kas, ei syytä huoleen. Sehän on vain täysikuu.

Edit: Kuin todisteeksi tähän tekstiin ei tullut lainkaan aikaleimaa. Sattumaa?

Satunnainen

Pahvisiilin kirous

Minua lahjottiin niin kovasti viikonloppuna, että olen vieläkin aivan hämmentynyt. Tintti ja Minna, se oli parhautta!

Edellisen kerran olen virkannut 2 marjapuuronpunaista ketjusilmukkajalkaa (2 x 15 cm) pahvisiilille. Aikaa tapauksesta on 26 vuotta, olin lettipäinen ekaluokkalainen. Tunnen vieläkin sen tuskan. Koukku nitisi, lanka pureutui keskisormeen, jalkaparat hikosivat ja huovuttuivat itsekseen, kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen. Tämän kokemuksen vuoksi en ollut mitenkään erityisen riemuissani lahjaksi saamastamani virkkuukoukusta. Urheasti kuitenkin kiitin ja hymyilin.

En usko, että kukaan meistä uskoi Crystal-lankojen koskaan muuttuvan tuubikaulahuiviksi. Ainakaan minä en uskonut. Vaikka neuvot olivat hyvät ja opettaja taitava, minua vain hermostutti moinen langan vääntely. Kotisohvalla pari päivää myöhemmin tapahtui kuitenkin ihme. Jäin aivan koukkuun.

Vielä yksi kerros. No, jos nyt vielä yksi. Tai pari. No, ehkä tämä kerä loppuun. Kai sitä vielä yhden. Kerän.

Tässäpä tämä nyt on. Ensimmäinen ilman kyyneliä valmistunut virkkuuni. Uskomatonta.

tuubikaulahuivi

Cantharellus tubaeformis

Töttöröllinen tuubakanttarelleja eli suppilovahveroita. Ovat niin somia ja mukavia käsitellä.  Suolasientäkin on jo pari purkillista.

Hirvikärpäsiäkin olisi ollut ainakin samanlainen satsi. Ovat muuten ehdottomasti yksiä ällöttävimpiä otuksia. Pelkkä ajatus saa päänahan kutiamaan.

Maistuisiko kuivatut hirviökärpäset?

Inanaa syssy!

Korot kopisivat märkään asfalttiin, tasaisesti, määrätietoisesti. Tuuli olisi halunnut varjoni. Aikuinen, itsenäinen. Silmät kiinni kaunis ja menestyvä. Hetken huuma, elokuvan tunnelma. Ystävätteren kanssa ip-kahvi kauniissa kahvilassa. 

Plop. 

Pieni hetki, suuri vaikutus. 

Normaalisti huristan ohimosuoni pullollaan hakemaan poikaa, sinkoilen kuin heikkopää. Ihan kuin olisin koko ajan vähän myöhässä. Se tarttuu työmaalta. Ihmiset näyttävät ja kuulostavat kiireisiltä: he ovat tärkeitä. Vain tyhmät ja hyödyttömät ihmiset hymyilevät saati nauravat.

Uusi liina, kynttilöi ja armollinen hämärä.

Kiitos Minna ♥