tiistai 2. syyskuuta 2014

Voiko mäyräkoiran luontoon päästää


Hopsansaa. Pitää vissiin bloggailla, jos on blogi.

Tölliyöpymisissä saattaa olla meneillään huippuvuosi, vaikka enemmänkin tahtoisin. Kun mikään ei riitä. Aamukahvia rappusella. Paskaisia housuja ja sitä, että voi singahdella projektista toiseen. Sirpa-biisi aiheuttaa perheessä tahatonta nykimistä poskilihaksissa, vaikka eihän siinä oikeasti ole mitään hauskaa, jos catepillar töllin maahan löisi.

Kesäloman jälkeisten viikonloppujen kuva-anti on olematonta. Tietokone on pysynyt kassissaan ja kamera roikkunut toimettomana uudessa naulakossaan. Kesäkeittiöllä on kuoret, enää puuttuu se keittiö.

Loman jälkeen olin niin rentoutunut, että aamubussin tärinä pisti posket ja kaksoisleuan värisemään ikävästi. Ei kiristele, vaikka päivittäin saa näpyttää taulukkolaskentaa niin, että järki lähtee. Järkeä voi aina palautella mussuttamalla vuorotellen suolaista ja makeaa. Huvittamme itseämme imitoimalla Juttaa ja Bullia. Olisi siinä ruokavaliossa ihmettelemistä.  

Kätkäläinen on saanut pienimuotoisia kohtauksia metsässä, ja pari kuivurillista on jo herkkutattia jemmattuna pahan päivän varalle. Ja sienethän on varsin terveellisiä. Ainakin kolmen juuston kanssa pizzan päällä. Maan antimia täällä syödään. Nyt vain sadetta lisää, kiitos. Ja koripalloa! Sus!

Ja hei Arttu, mäyräkoira nauttii ainakin teiskolaisesta luonnosta kovastikin. 

tiistai 5. elokuuta 2014

Ylimaallinen

Kesälomakohteenamme olleessa kyläpahasessa oli myös herttainen pieni maalaiskirkko. Sisäänpääsymaksu jumalaiset 19,30 € / aikuinen. Hiljainen pyhä laulanta peittyi tauottomaan rakennusmeluun. Hämmentävä äänimaisema. Näköaistimet eivät pystyneet ottamaan kaikkea vastaan. Sitä kaikkea on jotenkin kovin paljon.

Niin. Se Sagrada Familia. Mosaiikistit duunaavat rypäleitä huppu himmeänä.


PS. Kaikista kirkoista edelleen vain Tibidabon Sagrat Cor -kirkko saa minut harkitsemaan käännännäisyyttä. Jos pelkästään ovesta sisään astuminen itkettää, niin silloin on pakko olla lähempänä jumalaa. Halleluja.

maanantai 4. elokuuta 2014

Oi niitä aikoja

Hait eivät syöneet meitä Barcelonassa, eikä myrsky vienyt mukanaan tölliltä. Reissussa rupesi riepomaan ainainen maisemien tuijottelu muutaman sentin silmäaukosta. Hylkäsin dokumentointivälineet ja päätin vain elää. Raju ratkaisu. Ratkaisu vei mennessään ja jäivät lomamietteet muutenkin kirjaamatta.

Vähän kuitenkin voinee lomaa ja reissua pohjustaa jälkikäteenkin. Yhdeksän päivää ennen reissua tuumailin itsekseni, että kylläpä hyttyset olivat syöneet lasta. Seuraavana päivänä hyttyset olivat räkineet pistoksiin vesikellukat. Jep, vesirokko. Tuli itku ja parku.

Vaan tulipa onnellisesti myös ilo pitkästä itkusta. Rokko pelotteli vain nelisenkymmenen nappulan voimalla, tuli ja meni melkein huomaamatta. Halpalentoyhtiön säännöistä (7 vuorokautta viimeisenkin näpyn katoamisesta, lääkärintodistuksella) piittaamatta katsoin lapsen olevan matkustuskelpoinen, enkä sanonut halaistua sanaa taudista. Olen paatunut rikollinen. Niinpä paatunut rikollinen ja hänen lapsensa matkasivat Barcelonan kuumuuteen (lomapäivä nro 2, oi niitä aikoja...).

Ensimmäisen yön vietimme oikeassa hotellissa Gironan lentokentän läheisyydessä. Kiva hotelli, vaikka jouduinkin yön pimeinä tunteina vääntämään kättä varauksestamme. Olin varannut huoneen 1-2 aikuiselle ja ilmoittanut erikseen, että seurueeseemme kuuluu yksi aikuinen ja yksi 8-vuotias lapsi. Jostain syystä hotelli olisi halunnut veloittaa jotain muuta kuin varaukseni hinnan. Ilmeisesti olin kuitenkin niin pahasisuinen akka, että vastaanoton herra myönsi lopulta minun olevan oikeassa. (Niin perkele, älä mulle rupee. Muikkunen ihmetteli, miksi käteni kävivät enemmän kuin suuni. Purin kämmensyrjää ja puristelin viikunoita.)


Kotimme sijaitsi Vallcarcalla, siinä Park Güellin juurella. Keittiön ikkunasta oli näkymä pyykinkuivauskuiluun, parvekkeelta näin poliisien takavarikoivan kadunmiehen löytämän sängyn. Oikein hetekan.



Joka päivä kuvittelin, että ihminen ei voi hiota enempää. Pohkeet olivat tulessa kaikista rappusista. Olisin aivan varmasti kiinteäpeppuinen keski-ikäinen, jos olisin barcelonalainen. Ajan myötä ehkä oppisin kävelemäänkin oikeaoppisesti patonki kainalossa. Viikon harjoittelulla patonki vain kostui kastui hiestä ja liiskautui katkeamispisteeseen liian kovassa puristuksessa. Saattaisin jopa lopettaa karkin käytön. Churrot ja tomusokerilla, suklaalla ja hunajalla kuorrutetut tai täytetyt leivonnaisethan eivät ole karkkia. Muikkunen rakastui churroihin, minä churro-pappaan. Ihana pappa. Kato ny sitä, mää en kestä!


Lisää tunnelmia seuraavassa jaksossa, muttei ehkä kannata pidättää hengitystä. Nämä hommat tuppaavat venymään.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Ihminen muchos hiessä

Muikkusen kanssa ollaan Barcelonassa ihan, etta vamos, vale ja nyt niitä churroja. Ostin cavaa, laitoin pakastimen ja kaveri jäätyi. Avattaessa tursusi pitkin lattioita. Oli vieläpä hemmetin pahaa ihan lasistakin. Turisticon jalat ovat jo vahvasti laastaroidut. Jos Espanjassa ostaa espanjalaisia tomaatteja, niin ovatko ne silloin kotimaisia? 



maanantai 7. heinäkuuta 2014

Täysin normaalia

Minun mielestäni on täysin normaalia ajaa maanantain työpäivän jälkeen reilu 50 kilometriä suuntaansa katsomaan kukkia, koska en viikonloppuna päässyt heitä tapaamaan. Viikko sitten tekemieni laskelmien mukaan juuri nyt oli se hetki. Kuuluuko siitä ääni, kun pionin nuput räjähtävät, jos kukaan ei ole näkemässä?

Saatoin hieman ylireagoida ihastustani ("APUAaahh, KATO!"), kun kurvasimme töllin pihaan. Mies tulkitsi kiljumiseni hätähuudoksi. Kineettinen energiani syöksi minut suoraan pionihekumaan Miehen tekemästä lukkojarrutuksesta huolimatta.

Siis voi morjens. Mun pionit! 


Sitten oli jotain muitakin kukkia, mutta ketä kiinnostaa.


Kolme työpäivää ennen lomaa. Siis voi morjens sillekin.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Ohi on


Unelmaloma takana, 11 päivää töllillä. Näpertelyä, raivaamista, rakentelua, puutarhurointia. Kaikkea, mitä mieleen juolahti, mitä huvitti.

Mä olen aivan poikki. Mahtavaa! Niin poikki, etten tänään enää jaksanut kannatella kameraa, vaikka olisi ollut jotain valmistakin kuvattavana. Kellari on oikein sievä hyllyineen. Tukkipöytä on kirvestelty (sängynvierikirves oli mitä mainioin työkalunakin)  melkein valmiiksi, siirron jälkeen vaatii vielä viimeisen passauksen.

Hemmetin hyvä fiilis mennä takaisin töihin. Koirakin on tyytyväinen, kun pääsee kaupunkiin lepäämään. Onneksi näitä lomia ei ole liiaksi. Parin viikon päästä uusi loma, eri meiningeillä tosin.

Pionit eivät ehtineet aueta. Byhyy.    

torstai 26. kesäkuuta 2014

Kukkateline


Eilen otin vastaan ruokatäydennystä ja duunareita iltavuoroon. Muutaman tunnin rypistys kahteen mieheen ja kahteen naiseen tuotti tulosta. Suurella ilolla voin ilmoittaa, että kukkatelineen runko on melkein valmis. Aurinko loikottaa taivaan täydeltä, ja minun pitää nyt patsastella rakennelmalla. Tänään ei tarvitse pipaa. Mo! 




LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...