8.40 Se lähti. Mahasta kouraisee. Paniikkikakka.
8.42 Missähän se menee, pitäisikö lähteä pyörällä perään?
8.44 Kuppi kahvia, se ehkä rauhoittaa. Kieli paloi.
8.45 Ottaa mahasta. Mä en kestä tätä. Kuristaa.
8.46 Vartin se sinne taapertaa. Viittä vaille pitäisi tulla soitto. Rauhallisesti nyt.
8.47 Mitä mä teen, jos se ei soitakaan? Onpa pitkiä minuutteja.
8.48 Puhelin soi! Mitä sille on tapahtunut?! Voi hyvä luoja!
- Oon koulussa. Moi moi.
- Joko oot perillä? Olitpa nopea! Pääsit turvallisesti perille? Miten meni tienylitys? Antoiko autot tietä? Oliko liikennettä? Jännittikö? Onko kaikki hyvin? Mää oon niin ylpeä susta! Hyvää koulupäivää, kulta!
- Joo joo. Moi moi!
Mä niin tiedän ton JOO JOO-vastauksen :D Se kuulosta takuulla kaikilla samalta :)
VastaaPoistaIhana☺
VastaaPoistaElämän tärkeimpiä hetkiä, ne jotka muistaa aina. Mukavaa syksyä teille!
VastaaPoistaViksut pärjää aina. :)
VastaaPoistaSul on uus banneri. Taas.
Tulee niin muistot mieleen...:)
VastaaPoistaHöpsö<3 Mä luulen että koulun alku ottaa usein äidillä kovemmille kuin lapsella,tai no oikeestaan ihan tiedänkin:)
VastaaPoistaSeuraava paniikin aste onkin varmaan se kun lapsen koulusta kotiin tulo kestää kauheen kauan eikä se vastaa puhelimeen...
Terkuin nimimerkki Panic Mama (Suunnittelin jo katoamisilmoituksen tekoa kun tyttö soitti menneensä koulusta suoraan kirjastoon ja puhelin oli unohtunu äänettömälle,mitä siitä vaikka äiti on KÄSKENYT tulla suoraan kotiin tai ainakin KÄSKENYT ilmoittamaan jos viipyy,kaikkee kun ei voi aina muistaa:))
Herttainen postaus,pala elävästä elämästä:)
VastaaPoistaVoi ihanuutta :) Muistan vielä tuon tunteen niin elävästi, vaikka poika jo 20 vee!
VastaaPoistaNiisk =.)
VastaaPoista