Organisaatiouudistettu

Kirjoittaa täytyy, kun ei oikein osaa muutakaan. Tietynlainen pakokeino tämäkin.

Aamulla kävelin parkkipaikalta rauhallisesti, työpaikan piha näytti erilaiselta. Kliseitä aina vaan. Näin merkkejä tulevasta, tiesin heti mitä tuleman pitää, niinhän sitä sanotaan. Kaipa se alitajunta tekee vain etukäteistyötä, helpompi suhtautua pettymykseen.

Enhän minä malttanut odotella, tänään oli viimeinen päivä, kun heidän oli määrä ilmoittaa. Henkilöstöpäällikkö sanoi kaksi sanaa: ei jatku. Itkuhan siitä tuli, vaikka kuvittelin olevani vahvempi. Ajatus meni ihan lukkoon, korvat eivät kuulleet, katsoin junaradalle. Muutosturva oli sana, jonka muistan ja sen, että sanoin, etten pysty nyt enempää keskustelemaan. Olen pahoillani. Voi pöljäke, eihän se minun pitänyt olla pahoillaan.

Olen kyllä toivonut, että he tekisivät päätöksen puolestani. Että ehkä mahdollisesti toivottavasti löytäisin elämästä muutakin. Eihän tästä nyt mitään tuhkimotarinaa ole tiedossa, mutta kumminkin. Mutta voi helvetti, että tuntuu pahalta. Olen kuitenkin kai jotain tehnyt oikein, mutta se ei riittänyt. En tiedä, pitäisikö tuohon lauseeseen laittaa piste vai kysymysmerkki. Nyt en ole edes huutomerkkipäällä.

8 vuotta ja 3 kuukautta. Minä kasvoin aikuiseksi siellä. Niiden ihmisten kanssa.

Pelkään ihan niin, että mahanpohjaan koskee. Pelkään, etten kelpaakaan. Enhän minä oikein osaa mitään kunnolla. Vähän kaikenlaista vähän.

Niin että 27 päivän päästä sitä ei enää olla pätkätyöläisten kaartissa, vaan ihan rehellisesti työtön. Kaipa tämä tästä. Asioilla on tapana järjestyä.

Tuntuu se pahalta näidenkin kirjaimien jälkeen. Minkä sitä ihminen itselleen voi. Lisään uuden tunnisteen: organisaatiouudistettu.